Kirjahan kertoo kahdesta naisesta (tai oikeastaan 15-vuotiaista tytöistä), jotka naitetaan samalle miehelle. Kun Mariam ei saa lasta, mies alkaa hylkiä häntä. Kun Laila synnyttää tyttölapsen pojan sijaan, mies alkaa väkivaltaiseksi. Kun vihdoin toivottu poikalapsi syntyy, hänet hemmotellaan pilalle. Tosin, voiko sanoa lapsen olevan pilalle hemmoteltu, jos hän joutuu katselemaan, kun hänen isänsä hakkaa äitiään?
Onneksi Burqa sentään kätkee mustelmat ja turvonneet huulet. Kun mies alkaa elää velaksi ja nälkä kasvaa, burqa peittää myös nälkiintyneet vartalot. Kun naiset yrittävät karata, mies naulaa ovet ja ikkunat kiinni ja pitää naisia nälässä ja janossa, kunnes he ovat kuolemaisillaan. Koraanin laki ei yllä koteihin. Kun lapsille ei riittä ruoka, he viedään lastenkotiin. Lailalla on toki ollut mies, jota hän on rakastanut, mutta auvoisa aviomies on palkannut ihmisen valehtelemaan Lailalle, että hänen rakastamansa mies on kuollut.
Eikä Neuvostoliiton veljeys tai Taliban-hallinto tuo ratkaisua naisten ongelmiin.
Kirja laittaa miettimään. Miltä tuntuisi lähteä synnyttämään kaukaiseen (naisten)sairaalaan, jossa välineet ja paikat ovat likaisia ja nukutuslääke kielletty? Miltä tuntuisi riutua nälässä ähkyn tunteen sijaan? Entä millaista olisi, kun mies käskee käyttää burqaa ja kieltäisi ampumisen uhalla lähtemästä ulos?
Kirjan lopussa Mariam surmaa aviomiehen ja käy tunnustamassa tekonsa, jotta Laila pääsisi rakastamansa miehen ja lastensa kanssa pakoon. Mariam hirtetään, mutta Laila saa onnellisen elämän - traumojen kera.
Kirja kertoo sekä Afganistanista, Koraanin opeista että lujasta ystävyydestä. Toisaalta se on myös rakkaustarina Lailasta ja hänen rakkaudenkohteestaan (joka ei tietenkään ole sama kuin aviomies). Naisten välinen ystävyys on kuitenkin lopulta se, joka heidät pelastaa. Mutta minkä vuoksi täytyy kokea kovia, jotta löytä tosiystävän tai voi näyttää välittämisen? Uskon, yhtä lujaa ystävyyttä voi esiintyä nyky-yhteiskunnassakin. Entä sitten rakkaus? Kun "sen oikean" kohtaa uudelleen vasta monen vuoden jälkeen? Tämä kertoo kärsivällisyydestä, josta en taas ole niin varma enää nykyään. Heti vaihdetaan uuteen, kun kyllästytään. Meidän pitäisi olla iloisia siitä, että joku on hyväksynyt meidät sellaisena kuin olemme. Kun islaminuskossa mies on se, joka määrää, naisen itsemääräämisoikeus poljetaan ruohonjuuritasolle. Suomi ON tasa-arvoisuuden maa: meidän pitäisi olla iloisia, että meitä kunnioitetaan. Me saamme sentään kulkea kadulla ilman miestä ja haluamissamme vaatteissa!
Onneksi Suomessa ei ole Taliban-hallintoa. Lait ulottuvat ihmisten olohuoneisiin saakka ja kaduilla saa liikkua vapaasti. Onneksi olen onnellinen.
