On hetkiä, jolloin huomaa, että elämä voi olla pienen hiuskarvan varassa. Kun vaaran lähelle saattuu, tajuaa, että elämää pitäisi osata arvostaa enemmän.
Usein asioista selviää onneksi pelkällä säikähdyksellä. Eilen illalla sain baarissa otsaani tuopin ihan tuosta vain. Voin rehellisesti sanoa, että minulla ei ollut osaa eikä arpaa koko tilanteeseen.
Eipä minua ennen ole baarissa isketty tuolla tavoin. Meni kyllä tuoppi suoraan päähän.
Onni onnettomuudessa, lasi ei osunut silmään eikä edes silmäkulmaan. Kipeää se kuitenkin otti, ja sirpale lensi vielä hiusrajaan ja teki siihen oman kuhmunsa.
Nyt päätä ja niskoja jyskyttää, mutta mietin, mitä kaikea OLISI voinut tapahtua. Tai no, voi vieläkin. En kuitenkaan usko, että aivoni muussautuivat pahemmin, koska järki pelaa ainakin joten kuten. Tuossa rytäkässä olisi voinut vaikka näkö lähteä. Tai lasi olisi voinut osua suun alueelle. Hampaisiin. Korvaan. Kaulaan. Tai jos olisin ollut metrin kauempana, lasi ei olisi osunut ollenkaan.
Loppuen lopuksi, turha jossitella. Tärkeintä on miettiä, että olen kuitenkin tässä, vaikka päätä särkee ja olo on sekava. Pääasia, että ei käynyt pahemmin.
Onneksi olin ensiavussa ystävieni kanssa. Meillä oli välillä jopa ratkiriemukasta. En tiedä, repeilikö haava vai me enemmän. Saimme puhua ainakin urakalla paskaa.
Tajuan yhä selvemmin, mitä läheisten merkitys on. Se on jotain todella suurta. Ja se, että heidän kanssaan saa viettää aikaa, tapahtui se sitten baarissa tai ensiavussa. Elämä on pienistä hetkistä tehty.
