Ajattelin kirjoittaa aiheesta, josta monet kirjoittajat eivät kirjoita. Nimittäin kirjoittamisen vaikeudesta.
On totta, että kirjoittamien sujuu minulta luonnostaan. Ainakin oikeinkirjoitus, tyyliseikat ja tekstin rakenteisuus.
Mutta teksti on paljon muutakin kuin rakenteita. Teksti on tunnetta, tarkkuutta, iloa, onnistumista, epäonnistumista ja epätoivoa. Tekstin avulla kirjoittaja vie lukijan ja itsensä maailmaan, jonne lukija ei muuten pääse. Tämä pätee jokaisen tekstiin, niin sanomalehtiartikkeliin, novelliin kuin runoonkin.
Lukija tätytyy saada kulkemaan mukana tekstin ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen merkkiin asti. Tästä syntyy kirjoittamisen kiperyys. Miten kertoa jotain kiinnostavaa, joka on uutta, mutta jossa on ripaus tuttua ja turvallista?
Kaikki puhuvat mieluiten onnistumisesta kuin epäonnistumisesta. Niin myös kirjoittajat. Harvoin kerrotaan, montako kertaa tekstin kanssa on törmätty seinään ennen kuin lukija saa luettavaa eteensä. Montako tuntia on mennyt pientenkin sanojen miettimiseen.
Ja silti täytyy kestää kritiikkiä. Vaikka teksti olisi omasta mielestä hyvä, ja sen kirjoittamiseen olisi kuluttanut päiviä. Toiset ottavat kritiikin kevyemmin kuin toiset. Kritiikki ei saa masentaa, vaan sen täytyy kehittää.
Kuinka moni kirjoittaja osaa silti kovan työn jälkeen kritiikinannon hetkellä hymyillä, ja myöntää, että tekstissä on vielä hiottavaa?
Monelle taitaa olla tuttu tunne myös, että tuntee itse kirjoittavansa jotain mahtavaa. Seuraavana päivänä, kun tekstin lukee, se ei ehkä olekaan ihan niin mahtava.
Ja mistä uudet ideat syntyvät? Tuntuu, että tässä maailmassa on jo kerrottu kaikki. Ideoiden kehittely vaatii mielikuvitusta. Kiperiä hetkiä, mutta myös onnistumisen tunnetta. Innostuneisuutta. Enemmän kuvailua, ja vähemmän adjektiiveja kuin tässä postauksessa.
Joskus tämä tuntuu melkein mahdottomalta. Masentavalta. Tekstin pitäisi olla uusi ja erilainen, mutta silti noudattaa tiettyä kehityskaarta ja kielioppisääntöjä. Tai merkkimäärää.
Omaan tekemiseenhän pitää uskoa loppuun asti. Kuka muukaan siihen uskoo, ellet sinä itse?
Omaan tekemiseenhän pitää uskoa loppuun asti. Kuka muukaan siihen uskoo, ellet sinä itse?
Ja kun joku lopulta kehuu, sen sivuuttaa lyhyellä kiitoksella. Hyvä, me ujot suomalaiset. Osaamme olla vaatimattomia.
Ainahan voi ajatella, että hitot kritiikistä. Loppuen lopuksi mehän kirjoitamme itseämme varten, emmekä mieti muiden mielipteitä, vai kuinka?
