Huraa, yliopistosta!

Täällä sitä nyt ollaan.
Istun siskon sohvalla ja näpytän koneella. Eipä sitä ole tällä viikolla juuri ehtinyt tehdäkään.

En aio kirjoittaa tässä nyt opinnoistani. En sano muuta kuin sen, että kaikki on auki, eikä kukaan tiedä, mitä pitäisi tehdä... englannin, suomen kielen ja viestinnän linja kun on aivan uusi keksintö täällä Vaasassa.

Sen sijaan aion kertoa elämästä koulun ulkopuolella. Meillä oli heti ensimmäisenä iltana bileet. Kaikki meni niin  hienosti kuin olla ja voi...ja seuraavana aamuna klo 9 luennolle! tai no, oli siinä se akateeminen vartti.
puurokin kiehui hellalle (pesin sen kyllä, sisko!) ja suola jäi. Sitten poltin kieleni. Mutta ei se mitään, sillä edellisillan juomingit olivat jo vieneet sen mennessään. Ääni pihisi. Ja pihisee edelleen, koska seuraavana iltana täytyi mennä lauluiltaan... ja mitäpä muutakaan kuin juomalauluja merirosvoteemalla!

Elämäni on siis kaunista täällä. Katselen merta ja ihailen tähtiä. Katselen myös kuntosalin seiniä ja sen kattoa, koska siellä kimaltelevat värikkäät discopallot.

Ei elämäni silti ole ruusuilla tanssimista. Itse käyn kaupassa, itse laitan ruokani, hoidan asiani ja pidän kiirettä. Mutta en suinkaan ole yksin, ehen.

Yliopiston tekevät ihmiset, joita siellä on. En osaa kuvailla tarkemmin, se pitää itse kokea. Varmasti ehdin vielä stressata miljoonaa koetta ja kirota humanistin elämää, mutta onhan meillä toisemme. Vaikka sitten SOLLin palkkalistoilla, mutta kuitenkin.
Ystävät, joihin tutustumme, voivat olla tulevaisuutemme kontakteja. Meistä voi tulla kollegoja ja tukia ja turvia, joiden puoleen kääntyä - kuten opiskeluaikanakin.

En tiedä, mihin yliopistoelämä minut vie, mutta minulla on vakaa aikomus ottaa siitä selvää-selvänä tai ei!

Kesä meni jo...

Kun tässä yhtenä päivänä hain hevostani laitumelta, katselin, miten lehdet lensivät ilmassa. Oli pakko vilkaista lähellä kasvavia koivuja.

EI VOI OLLA TOTTA, LEHDET KELLASTUVAT NYT JO!

Ei kai se kesä vielä mennyt? Ei kai? Eihän?
Höh. Taisi se mennä. Kai. Mutta minä en luovuta! Pitkät kalsarit saavat odottaa.

Tai mitä sitten. Mitä sitten, vaikka se syksy tulisikin jo? Nimittäin tästä se kaikki alkaa. Tätä hetkeä olen odottanut: time of my life. Uusi paikkakunta, opiskelu, kaverit=uusi alku. Tai lehti. Tai what ever. Elämäni tulee muuttumaan jonkun verran.
Syksy on muutenkin mukavaa aikaa. Vielä on ollut lämmintä, mutta pahin hyttyskausi on jo ohi. Kelpaa hevosenkin olla, kun ampiaiset eivät pure.
Poimin juuri viinimarjoja pensaasta. Ei sillä, että se olisi lempihommaani. Mutta hyvässä seurassa se meni - ja ajatellessa sitä, miten köyhä opiskelija saa talvella makua puuroon.
Jos haluaa etsiä huonoja puolia, niin järvivesi on kylmää. Mutta sitä se on ollut koko kesän ja sen kanssa eletään! En pidä myöskään kylmän tulosta, hhrrrr! Vilukissa tärisee... mutta saan alkaa käyttää neuleita: villapaitoja, säärystimiä, lapasia ja pipoja. Ehkä vielä kaivan kutimenkin esiin! Tai jos opiskelut painavat, niin vink vink äidille ja mummolle...
Syksyllä on myös kiva miettiä, mitä kesällä tuli puuhattua. Muistan ikuisesti, miten tänä kesänä meillä oli kolmet perhejuhlat. Ja ne mökkihetket, ai että! Sitä paitsi: Kuka sanoo, ettei syksyllä tulisi "syksymuistoja". Uskon, että sellaisia, ikimuistettavia, ainakin yliopistossa pääsee tapahtumaan...

Niin. Ei kai tämä syksy niin paha sitten olekaan. Se, että kesä on ohi, saa sen vain kuulostamaan hirveältä. Sanotaan mieluummin niin, että syksy on tulossa!

Tuleva on tässä

Nyt sen vihdoin tapahtuu, titididi...
Meikä muuttaa pois kotoa!

Tai no ei ihan nyt. Mutta muutaman viikon päästä.

Koko viime talven haaveilin kirjoitusten lomassa "sitten kun pääsen omaan kämppään niin..." Tuota lausetta tuli käytettyä miltei kulumiseen asti. Vaikka ei kotioloista valittamista olisikaan ollut.
En vain voi uskoa, että tuo hetki koittaa niin pian. Kun sitä on pienestä asti tiennyt,että ala-asteen jälkeen koittaa yläaste, sitten lukio ja sitten...herra yksin tietää. Toki olen aina ajatellut, että yliopisto on se minun juttuni, mutten todellakaan voinut uskoa sitä vielä silloinkaan, kun postilaatikkoon kopsahti kirje Vaasan Yliopistolta. Varmasti oli tapahtunut jokin virhe, ei sinne noin vain voinut päästä!
Tosin, näinhän vaivaa lukemiseenkin. Mutta tämän piti olla juuri se koe, jonka otan rennosti ja annan mennä omalla painollaan. Kaikkia muita (neljää) pääsykoetta stressasin, mutta tämä vain jotenkin "käytiin" ennen Saksan-reissua. Ei mitenkään hutiloiden, tietenkään, mutta ilman paineta. Ilmeisesti se kannatti!

Kun koko elämän on miettinyt tulevaa, eikö olisi jo aika elää? Siis sitä omaa elämää. Olen vuosien varrella kerännyt ja saanut jos jonkinlaista "tulevaisuuskamaa", jota myöhemmin saattaa tarvita. Tavaroiden sijotuspaikkana on toiminut 1800-luvulta peräisin oleva kapiokirstu, joka on huolella hoitanut tehtäväänsä. Nyt kun on tullut aika avata arkun kansi ja kaivaa esiin astiat ja pyyheliinat, ei voi kuin ihmetellä, miten arkkuun on voinut mahtua noin paljon tavaraa!
Ongelmia lisää se, että tuleva keittiökaappitilani on todennäköisesti paljon pienempi kuin jättimäinen kapiokirstu. On sitä ennenvanhaan osattu sisustaa käytännöllisesti...

Vaikka en ole varma, miten saan "tulevaisuuskamani" ahdettua opiskelijaboksiin, olen varma sentään yhdestä asiasta: Vaikka Vaasa ei olisi paikkani, opiskelu tökkisi tai kohtalo heittäisi tielleni muita ongelmia, aion elää nyt sitä tulevaa. Se on TÄSSÄ!

Tässäkö se nyt sitten olikin?

On ihmeellistä, miten nopeasti aika kuluu. Tai sitten se ei kulu millään!

tuttua?

Istut lääkärin odotushuoneessa viisi minuuttia. Viisi pitkää minuuttia... aika tuntuu viideltä tunnilta.

Ja sitten taas toinen ääripää:

Tajusin vasta äskettäin, että minusta todella tulee ylioppilas. Toki tiesin mennessäni lukioon, että kolmen vuoden kuluttua valkoinen lakki on päässäni, mikäli kaikki menee parhain päin. Mutta katsopas: siihen päivään onkin enää alle kuukausi!

Lukioaikani on mennyt todella nopeasti. Välillä on ollut vastoinkäymisiä (tai aika useinkin), mutta ihmeellisesti kaikesta on vain selvitty. Varmasti monet muutkin lukiolaiset ovat odottaneet valkolakkia kuin kissat hiirtä: koskakohan se sieltä putkahtaa?
Lakin saamiseen liittyy paljon muutakin. Yksi vaihe elämästä takana ja nyt on aika käydä pääsykokeissa. Kesällä sitten selviää, minnepäin maailmaa nokka suunnataan, vai suunnataanko minnekään. Jokainen on varmasti odottanut myös sitä hetkeä, että pääsee omaan asuntoon, pois porukoiden nurkista valumasta. Oma vapaus, freedom! Tai no, onko sekään nyt sitten niin hienoa.

Ja tämänhetkinen tunne... tässäkö se nyt sitten olikin?
Ei tunnu mitenkään erilaiselta kuin ennenkään, vai pitäisikökään tuntua. Kaippa se oli sitten tässä, tämä lukioaika.

Tasa-arvon maa?

Luin juuri äsken kirjan nimeltä Tuhat loistavaa aurinkoa. Tunnelmat lukemisen jälkeen ovat järkyttävät.

Kirjahan kertoo kahdesta naisesta (tai oikeastaan 15-vuotiaista tytöistä), jotka naitetaan samalle miehelle. Kun Mariam ei saa lasta, mies alkaa hylkiä häntä. Kun Laila synnyttää tyttölapsen pojan sijaan, mies alkaa väkivaltaiseksi. Kun vihdoin toivottu poikalapsi syntyy, hänet hemmotellaan pilalle. Tosin, voiko sanoa lapsen olevan pilalle hemmoteltu, jos hän joutuu katselemaan, kun hänen isänsä hakkaa äitiään?

Onneksi Burqa sentään kätkee mustelmat ja turvonneet huulet. Kun mies alkaa elää velaksi ja nälkä kasvaa, burqa peittää myös nälkiintyneet vartalot. Kun naiset yrittävät karata, mies naulaa ovet ja ikkunat kiinni ja pitää naisia nälässä ja janossa, kunnes he ovat kuolemaisillaan. Koraanin laki ei yllä koteihin. Kun lapsille ei riittä ruoka, he viedään lastenkotiin. Lailalla on toki ollut mies, jota hän on rakastanut, mutta auvoisa aviomies on palkannut ihmisen valehtelemaan Lailalle, että hänen rakastamansa mies on kuollut.

Eikä Neuvostoliiton veljeys tai Taliban-hallinto tuo ratkaisua naisten ongelmiin.

Kirja laittaa miettimään. Miltä tuntuisi lähteä synnyttämään kaukaiseen (naisten)sairaalaan, jossa välineet ja paikat ovat likaisia ja nukutuslääke kielletty? Miltä tuntuisi riutua nälässä ähkyn tunteen sijaan? Entä millaista olisi, kun mies käskee käyttää burqaa ja kieltäisi ampumisen uhalla lähtemästä ulos?

Kirjan lopussa Mariam surmaa aviomiehen ja käy tunnustamassa tekonsa, jotta Laila pääsisi rakastamansa miehen ja lastensa kanssa pakoon. Mariam hirtetään, mutta Laila saa onnellisen elämän - traumojen kera.

Kirja kertoo sekä Afganistanista, Koraanin opeista että lujasta ystävyydestä. Toisaalta se on myös rakkaustarina Lailasta ja hänen rakkaudenkohteestaan (joka ei tietenkään ole sama kuin aviomies). Naisten välinen ystävyys on kuitenkin lopulta se, joka heidät pelastaa. Mutta minkä vuoksi täytyy kokea kovia, jotta löytä tosiystävän tai voi näyttää välittämisen? Uskon, yhtä lujaa ystävyyttä voi esiintyä nyky-yhteiskunnassakin. Entä sitten rakkaus? Kun "sen oikean" kohtaa uudelleen vasta monen vuoden jälkeen? Tämä kertoo kärsivällisyydestä, josta en taas ole niin varma enää nykyään. Heti vaihdetaan uuteen, kun kyllästytään. Meidän pitäisi olla iloisia siitä, että joku on hyväksynyt meidät sellaisena kuin olemme. Kun islaminuskossa mies on se, joka määrää, naisen itsemääräämisoikeus poljetaan ruohonjuuritasolle. Suomi ON tasa-arvoisuuden maa: meidän pitäisi olla iloisia, että meitä kunnioitetaan. Me saamme sentään kulkea kadulla ilman miestä ja haluamissamme vaatteissa!

Onneksi Suomessa ei ole Taliban-hallintoa. Lait ulottuvat ihmisten olohuoneisiin saakka ja kaduilla saa liikkua vapaasti. Onneksi olen onnellinen.

Tavisten talvi

Talvi: "On kylmä. Sataa lunta. On pakkasta. Paleltaa, paistais jo aurinko, sulais lumet ja tulis kesä. Ei mua haittais vaikka olis kolkyt astetta lämmintä..."

Kesä: "Voi kauhee, kuinka kuuma! Tänne ihan pakahtuu. Hiki valuu koko ajan ja juoda pitää, ettei pyörry. Sais jo viilentyä, ei lumi olis pahitteeks nyt!"

- Ei kohden koskaan.

Ehkä se on vain asenteesta kiinni, se tavisten talvi. Onhan se kiva, että paistaisi jo aurinko ja linnut laulaisivat ja olisi kesä. Mutta entä ne kärpäset? Eipä niitä kukaan talvella muistele.

Myönnän, etten henkilökohtaisesti pidä kylmästä. Olen vilukissa, joka palelee jo mittarin näyttäessä alle kymmentä astetta lämmintä. Toisaalta, ei hellekään ole minun juttuni. Jatkuva kuumuus ja hiki on pakahduttavaa. Yöllä ei saa unta, kun on kuuma. Mökillä on viileämpää, mutta hytttyset vaanivat nurkissa ja aamulla ihoa kutittaa. Miksi kuitenkaan pitäisi aina ajatella ääripäitä? Miten olisi kevät ja syksy?

Tällä hetkellä puut ovat kauniisti lumessa ja aurinko raottelee säteitään pilvien läpi. Ulkona tarkenee, kunhan pukee ja pysyy liikkeessä. Hyttyset eivät kiusaa, pakkaset eivät pakota ja olo on suhteellisen mukava. Pitäisikö jostain valittaa?

VAIN yo-kirjoitukset

Eilen oli sitten äidinkielen teksitaitokoe. Yo-koe. Mutta hei, sitä vartenhan tässä on kolme vuotta harjoiteltu!

Niinpä. Lukio on yhtä kuin ylioppilaskirjoitukset. Onko sinulla missään vaiheessa lukiota tullut mieleen, että opettelet asioita elämää etkä yo-kirjoituksia varten? Ei. Miksi ei? Koska sitähän meille ei ole kerrottu.

Ensimmäisillä opinto-ohjaajan tunneilla meille annetaan vinkkejä, miten pärjätä kirjoituksissa. Jos meluat tunnilla, opettajat sanovat, että sittenhän olet pulassa kirjoituksissa, omapa on vikasi. Niinpä. Omapa on vikani, jos en muista derivointia kirjoituksissa. Vaikka onko sekään niin vakavaa. Nehän ovat vain kirjoitukset! Harva joutuu koskaan derivoimaan tosielämässä...

Abiturientin on kirjoitusten kynnyksellä hankala ajatella, että kas, nehän ovat VAIN kirjoitukset! Haloo, se vaikuttaa koko elämään! Jos nyt tyrin, en saa jatkokoulutuspaikkaa, päädyn Siwan kassalle, en saa rahaa, en kunnollista puolisoa, voin tehdä vain yhden lapsen, koska minulla ei ole varaa elättää enempää, lapsilisät eivät riitä mihinkään ja mikä pahinta: kadun koko elämäni, etten skarpannut kirjoituksissa.

Niin. Nehän ovat VAIN yo-kirjoitukset. Ne vaikuttavat ainoastaan loppuelämäämme, ei paineita!

Uskokaa jo ihmiset, että ne todellakin ovat vain kirjoitukset. Vaikka tyrisit ne, voit selvitä pääsykokeista. Voit saada kunnollisen opiskelupaikan, puolison, lapsia ja hyvän elämän, jota kiikkutuolissa muistella.

Ja hei, ei Siwan kassakaan ole niin paha. Elämä on sitä, miltä sen saa itse näyttämään. Minulle se on täynnä mahdollisuuksia.