Mä ikkunoita putsaileeeeen....

Mummo on tulossa tupatarkastukselle. Se tiesi suursiivousta ja verhojen laittoa... ja ikkunoiden pesua!

Huh, olipa siinä hommaa, veikkaan nimittäin, ettei näitä ikkunoita ole pesty KOSKAAN. Okei, ehkä joskus. Mutta kadunpuoleisia ulkolaseja ei todellakaan perustamisvuoden (1959) jälkeen...
Tartuin siis tuumasta toimeen ja hommasin jopa lastan, millä jutun pitäisi olla helppo nakki. Nakkia napsahti kyllä enemmän, mitä vähiltä ikkunoiltani uskoin: ensimmäisen lasin jälkeen olin varma, etteivät muut voi olla niin pahoja: mutta paheni! Lasin välissä koreili hienot hämähäkinseitit. Oikein harmittelin, kun meni nyt turha työ hukkaan hämähäkeiltä, kun revin ne pois. Pahinta kaikesta olivat silti puiden siemenet. En tiedä, minkä lajin siemenistä varsinaisesti oli kyse (joku puu kuitenkin), mutta lopulta ikkunalautani tulvehti niitä. Ja tällä hetkellä suihkun lattia.
Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut kuvailla luonnon ihmeitä, joita me ihmiset kutsumme sotkuksi (esim villakoirat jne), vaan kaikkea sitä, mitä koin ennen tavoitteeni saavuttamista.

Ensimmäinen ikkuna:

Ensin pitää keksiä, miten lasin saa auki, onneksi irtokahva roikkui rei´ästä. Kurkotan ikkunaa kohti sängyltä, mutta on pakko hakea jakkara. Se meinaa luisua alta, mutta näppäränä tyttönä saan liu´utettua sen takaisin alleni. Ensimmäinen lasi sujuu hyvin, mutta toine lasi on niin leveä, että on pakko hypätä ikkunalaudalle. Onneksi olen pieni ja notkea.
(Ai niin, unohdin kertoa mageista siivoushanskoistani. Ne ovat violetit ja varressa on pitsiä ja tekokiiltonahkaa. Sain ne rakkaalta siskoltani, kun täytin 18. Jos olet katsonut Sillä siisti-ohjelmaa, tiedät, mistä on kyse.)
Hetken konttailtuani ikkunalaudalla tajusin, että toppini kaula-aukko on hieman antava. Ei ihme, että lähelle parkkeerannut nuori mies tuijotti omituisesti. Tosin hänellä oli naispuolinen henkilö mukanaan... kuka nyt ei tuijottaisi ikkunalaudalla konttausasennossa keikkuvaa naista, joka on puoliksi kadulla.

Toinen ikkuna:

Kaikki sujuu muuten ongelmitta, mutta kuulen jätkäporukan naurunremakan jostain läheltä. Päätän pitää hieman taukoa siivouksesta. Kun jatkan, ohi kävelee eräs taloyhtiön reipas nainen, joka toteaa, että pesen ikkunoita. Minä: "Joo, tässä on kyllä kova homma." Reippailija: " Ikkunan pesu on aina työlästä." Lisäksi nainen huolehtii, josko saan ikkunat kuiviksi. Sanon sen onnistuvan ja nainen jatkaa matkaa.
Hommani ollessa puolessa välissä ohi kulkee vanhempi naisihminen jämtlanninpystykorva talutushihnassa. Koira on vielä pieni ja se pysähtyy kodalleni ja haistelee upeita siivoushanskojani (Myönnän, niistä koirakin olisi kateellinen). Juttelemme ikäihmisen kanssa hetken aikaa koirista ja nainen aikoo jatkaa matkaansa, mutta koiran mielestä ikkunallani tuoksuu niin hyvältä, ettei se malta lähteä eteenpäin. Katson koiraa ja sanon "Moi". Se ei lähde vieläkään. Lopulta nainen vetää sen narusta mukansa.
Jatkan työtäni, mutta eipä aikaakaan, kun kaksi (myöskin vanhempaa naista) ovat sauvakävelyllä kadullani. Automaattisesti he jäävät rupattelemaan ja kurkistelemaan kämppääni. "Voi, onpa hienosti laitettu!" Toinen kommentoi. Kerron juuri päättyneestä remontista ja naiset utelevat, mikä huone on kyseessä ja eikö viereissä olevat sauna ja pesutupa häiritse ja kylläpä tuoksuu puhtaalta! Toinen nainen kertoo myös asuneensa neljännessä kerroksessa, kun talo oli uusi. Lopulta sain toivotuksen: "Onnea uuteen elämään!"

Kolmas ikkuna:

Raivaan ikkunalaudaltani pois mikron, veitsitukin, puuroryynit, teen, keksit, kaurahiutalet, makaronit...(kun kaappitilaa ei ole, on käytettävä mielikuvitusta) ja tietenkin mikroaaltouunin. Sitten rätti käteen ja homma on kutakuinkin done.

Ikkunoiden pesussa oli kova homma, mutta siitä jäi hyvä mieli. Ei ainoastaan tehdystä työstä, vaan ihmisistä. En ole tutustunut noin moneen lähialueen asukkaaseen koko Vaasassa oloaikanani! Mielestäni paras käymäni keskustelu tapahtui mummon kanssa, joka oli nuorena asunut kyseisessä talossa. Hän on kokenut samanlaisen elämänalun kuin minäkin ja onnea toivottaessaan todellakin tiesi, mistä puhui! Aloin pohtia, millainen hänen elämänsä on täällä ollut. Onko hänkin opiskellut yliopistossa? Kävikö hän tansseissa, tapasiko kenties elämänsä miehen? Millaista oli nuoren naisen elämä oli 60-luvulla?

En voi kuin tuodeta, että ikkunanpesu on antoisaa. Seuraavaksi, kun tunnen oloni yksinäiseksi, tiedän ainakin, mitä tehdä. Pesen ikkunoita!

Yksinäisyydestä

Elämäni täällä Vaasassa tuntuu hieman rauhoittuneen. Sitä hidastaa kipeä kantapää ja toinen polvi, joka sekin on kokenut ylirasituksen. Täytyy siitä huolimatta mainita, että pieni rauhoittuminen on paikallaan. Voisihan sitä hieman opiskellakin.
Olen ehtinyt asua kämpässäni suunnilleen kaksi viikkoa. Olen miettinyt paljon yksinäisyyttä, koska yksinolo on ollut läsnä verrattuna siihen, että sisko on koko ajan paikalla. En sanoisi, että olen yksinäinen. Puuhailen koko ajan jotain, olen netissä (silloin, kun se pelittää kunnolla) tai soittelen kavereille ja kotiin. Silti välillä mietityttää. Tämä Raappanan Yksinäistä kuvaa fiilistäni:

Tämä biisi voi kuulostaa jonkun mielestä todella masentavalta, koska siinä lauletaan yksinäisyydestä. Mielestäni se antaa kuitenkin toivoa:

"Vaikka on yksinäistä
ja oon nyt yksinään
niin en mä loppuelämäksi yksin jää
ei saa luovuttaa meistä yksikään
korotan sua huomenna jos et korota ittees tänään"

Kuulostaa kliseiseltä. Mutta entäs eräs säe:

"Ei sovi yhteen syys
ja yksinäisyys
näen sitä kaikkialla, kaukainen läheisyys
näinä pimeinä iltoina
ei yksinäisyys tunnu siunaukselta."

Välillä näinkin siis. Olen sosiaalinen ihminen, ja välillä tuntuu oudolta olla yksin. Silti on hyvä oppia siihen, koska ihminen tarvitsee omaa rauhaa. Silloin ajattelen näin:


"Pyrin olee ees itsenäinen ja alkuperäinen
Tarvii omaa rauhaa jokaikinen laumaeläin
Jos on kuulevainen, tuntevain tai näkeväin
Näinä päivinä on hyvä olla lähekkäin

Nouse ja loista
Pois noista ahdistuksen pauloista
Arvostelijoiden käsiraudoista
Ihmisten välisistä kauloista"




Yksinolo tekee myös hyvää! On silti niin, että loppuen lopuksi ihminen tarvii toista ihmistä. Ei sitä tarvitse koko aikaa olla vieressä kyhnyttämässä, mutta on hyvä olla ihmisiä, joille voi soittaa tai käskeä käymään. Itse ainakin tarvitsen ihmisiä, jotka saavat suupieleni hymyyn, oli olotila mikä tahansa. Toivottavasti voin itsekin piristää kanssaihmisten päiviä! :)

Liikunta tuottaa tuloksia - eikä aina niin hyviä!

Rahani jäivät kotikyläni apteekkiin. Loput menevät fysioterapeutille. Onneksi olen maksanut vuosimaksun terveyskeskukseen, joten kortisoni sisältyi hintaan. Eikä raha tässä mitään, vaan kipu ja särky! Jumala, tai joku korkeampi voima, mikäli sellaista on, rankaisee minua siitä, että liikuin ahkerasti koko viime vuoden.

Olisi vain pitänyt maata peiton alla tekemättä mitään. Olisi pitänyt jättää väliin salikäynnit, aerobic ja zumba. Tienasin opiskelurahoja työpaikassa, jossa piti seistä. Olisi vain pitänyt luottaa sosiaaliturvatukeen ja elää nuudeleilla. Minkä ihmeen takia minun piti lähteä vielä aamulla lenkille ennen töitä, tai illalla töiden jälkeen? Miksi hoidin hevostani ja ratsastin?
Tuloksen näkee nyt. Sain toisen kortisonipiikin akillesjänteeseen ja se sattui huomattavasti enemmän kuin ensimmäinen. Tämän jälkeen minulla on mahdollisuus enää yhteen piikkiin. Sen jälkeen puolen vuoden tauko. Ja ehkäpä joskus vielä leikkaus.
Lääkäri uteli, mikä minun lajini. Hemmetti, kun ei minulla ole mitään lajia! Tai ollut. Urheilin omalla ajallani, tanssin, kävin salilla... en omistanut valmentajaa enkä treenannut päämäärätietosesti, mutta jotenkin ihmeessä tulin ylikuntoon. Nyt vain istun ja odotan, kun kroppa rapistuu. Eikä tunnu hyvältä. Onneksi ensi viikolla saa alkaa pyöräillä ja uida. Kävelyä pitää edelleen välttää ja syödä jotain ekstravahvoja särkylääkkeitä (älkää siis ihmetelkö, jos kuljen omissa maailmoissani).

Pahimmassa tapauksessa en pääse enää ikinä tanssimaan, en aerobiciin, vaan minusta tulee uimahallin suurkuluttaja. Tai siis: pahin tapaus olisi se, että akillesjänteeni napsahtaisi poikki enkä pääsisi enää nousemaan varpailleni. Se on vaan niin, että menevänä tyyppinä tuntuu mahdottomalta olla paikallaan. Onneksi pyörällä pääsee, eikä kouluun ole pitkä.

Silti se ottaa päähän. Kuntoilin, jotta pysyisin kunnossa. Kävikin niin, että kuntoillessani tulin huonompaan kuntoon. Ei auta kuin toivoa, että kipu helpottaisi ja jalka tulisi kuntoon. Siihen tuntuu kuitenkin olevan vielä piiitkä matka.

Elämä on juhla?

Samuli Putro laulaa: "elämä on juhla" . Ei elämä silti pelkkää juhlaa ole.

Kun on uudessa paikassa ja uudet piirit, sitä täytyy hetken kokeilla rajojaan.  "Vaikka hetki on raskas ja vaikea, se on elettävä huolella". Näinhän asia on, ja aion todellakin ottaa joka hetkestä kiinni. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Olen loppuen lopuksi omillani, vaikka siskon kanssa vielä punkkaankin. On totta, että "Jokaisesta joku välittää", mutta vastuu on aina itsellä. Itselle ei auta selitellä, miksi tein mitäkin. Kun tietää totuuden, on vaikea uskotella itselleen muuta. Jokainen päätös täytyy hoitaa itse. Toki aina voi kilauttaa kaverille tai äidille tai mummolle, mutta olet silti itse se, joka tietää parhaiten. Välillä tuntuu : "Yhtä kaikki onni on kuin postinkantaja, hoidettuaan homman siirtyy taloon seuraavaan,, ei auta kuin yrittää ja yrittää..." 

Päätöksenteossa vakeinta on silti se, että usein et päätä vain omista asioista. Jälkeenpäin kuvailee tilannetta: "Enkä tiennyt oonko seitissä vai siimana, niin solmussa kuin verkot usein on". Olisi helpompaa päättää vain omista asioistaan, eikä miettiä muita. Kuten teen joskus liikaakin. Pitäisi elää omaan tyyliin! Muistutan siksi välillä itseäni, että olen itse se, jonka elämästäni päättää. Jos en tee sitä, sen tekee joku muu ja ties miksi elämä muuttuu.

"Nuoruus on murhenäytelmä
Saarivaltio eksyksissä
Nuoruus on ventti leuassa
Naurunpyrskähdys kuilun partaalla
Haparoivat katseet
Huulten sipaisu ja suudelma
Käsi hiusten syleilyssä
Toinen takataskussa"

Elämä ja nuoruus on sitä, miten itse sen koet. Sinä päätät, sinä myös otat siitä vastuun. Ja ilon irti! En halua elää kuin viimeistä päivää, vaan haluan elää joka päivän ja vanhana miettiä näin:

"...On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista 
Että kuiskauskin on huuto

En vaihtais sekunttiakaan

En nuoruutta en vimmaisia kasvukipuja, en jäätä joka murtui..."

Eläkäämme siis elämämme meille itselle sopivammalla tavalla!

Siskon sohvalta

Olen asunut siskoni huomassa jo muutaman viikon. Pelkäsin asiaa kovasti etukäteen ja mietin, miten tulemme toimeen. Siitä on aikaa, kun olemme jakaneet asunnon...

Olin huolissani siisteydestä. Myönnän, että olen tarkka omista tavaroistani ja varsinkin siitä, että niiden lainaamiseen kysytään lupa ja että ne palautetaan paikalleen käytön jälkeen. Olen kuitenkin oppinut joustamaan asiassa, koska täällä asuessani lainaan itse paljon siskoni tavaroita (!). Yleensä siivoan säännöllisesti huoneeni. Kun siskoni pyysi pesemään wc:n, minulta meni viisi päivää koota itseni ja tarttua harjaan...
Olen silti myös pystynyt säilyttämään "itseni". Minusta ei ole tullut siskoni kopio enkä ole vienyt hänen elämäänsä. Yllättäen olen huomannut, että hänestä on ollut paljon hyötyä!

On niitä huonojakin puolia toki tullut esille. Pitää hyväksyä toisen tavat, rytmit ja se, että kämpässä voi joskus oleskella siskon kavereita. On sitä petauspatjallakin nukuttu...
Nukkumisesta puheen ollen, olen viettänyt nämä kolme viikkoa sohvalla! Niskakipukin on sen mukaista, mutta voisivat asiat pahemminkin olla. Siten, ettei minulla olisi kattoa olenkaan pääni päällä.

Yksi huono puoli on se, että joudut selittämään, minne menet ja koska tulet kotiin ja millaista oli ja kenen kanssa ja niin edelleen ja niin edelleen. Se on vähän kuin kotopuolessa asuisi, mutta onneksi siskoni on ymmärtäväinen. Opiskelija itsekin...

En olisi myöskään kuvitellut, mutta tänä aamuna teimme jopa aamulenkin yhdessä. Amazing, pystyin kävelemään kunnolla tällä jalalla! Oli kaunista, aurinko kiilteli meren pinnasta ja puut tuoksuivat. On ihanaa olla veden äärellä.

Niin, odotan silti omaan kämppään pääsyä. Ah, 140cm sänky ja oma rauha, I can´t wait! Ei selontekoa, ei lainattuja tavaroita. Jos olo tulee yksinäiseksi, pääseehän sitä aina takaisin siskon sohvalle... vaikka siinä vaiheessa varmasti jo kaverit vievät yksinäisyyden pois ja tuovat hyvän mielen, jos surettaa.

Päätän tämän tekstin kuitenkin iloiseen johtopäätökseen: Ei tämä ollutkaan niin paha, miltä kuulosti!

relationships

Tässä maailmassa eletään suhteilla. Et voi eristäytyä yksin maailmaasi-  tai voit, muttet tule pärjäämään. Jokainen tarvitsee jonkun.

Yliopisto on siitä mukava paikka, että siellä tutustuu helpostii uusiin ihmisiin. Erilaiset tapahtumat yhdistävät ihmisiä, tai niitä, jotka tapahtumiin haluavat osallistua. Sekin on vapaaehtoista.

Eilisissä kastajaisissa oli tunnelmaa. Erilaisia rasteja, erilaisia tehtäviä. Tulipa sitä saunottua teekkareiden saunassakin...
En väitä, että kaikilla siellä olleilla olisi ollut hauskaa. Mutta minulla oli. Tunnelma oli käsinkosketeltava, kun kaikki puhasivat yhteen hiileen parhaiden pisteiden saamiseksi. Meillä esimerkiksi oli "joulupukki", joka tiesi jokaisen tarpeet ja lahjoi tutoreita lahjasäkistään! Tutuksi tulivat nakkisinappitabascokarkkijuoma, jota kaikki  saivat vuorotellen maistaa.

On toisaalta harmillista, että useimmat tutustumiset tapahtuvat alkoholin vaikutuksen alaisena. Mutta parempi sekin, kuin ei kavereita ollenkaan...

Tästä tekstistä ei ollut tarkoitus tulla "ystävyys on ihanaa, blaa,blaa,blaa"-jorinaa. Muista kuitenkin se, että ihminen katuu elämässään useammin asioita, joita on jättänyt tekemättä kuin joita on tehnyt. Uusiin ihmisiin tutustuminen ei aina välttämättä ole kovin helppoa, mutta se kannattaa. Itse en kadu ainoatakaan kättelyä ja nimen lausumista.

Jokainen tarvitsee jonkun. Toinen yhen, toinen kasi, kolmas kymmenen. Älä jätä tilaisuutta käyttämättä.

Liikunnan "riemuista"

Liikun paljon. Tai ainakin ennen liikuin.

Aamulla parasta oli lähteä juoksulenkille, tehdä vähän lihaskuntoa ja käydä saunassa (hetivalmis sauna - mikä keksintö!). Sillä tavalla unihiekat karisivat, sain raitista ilmaa ja rusketusta. Kun lenkilläkäynti aamuisin tuntui liian kylmältä ja vaihdoin maisemaa kotipuolesta opiskelukaupunkiin, lenkki vaihtui saliin. Aloin jo pitää vauhdikkaista tunnista, musiikista ja katosta roikkuvista discopalloista. Erityisesti hierovat tuolit olivat makuuni...

Ennen kaikkea liikuin omaksi ilokseni ja jotta pysyisin kunnossa. Tietenkin ulkonäön, mutta myös esim. selkäkipujen takia. Liikunta auttoi.

Mutta ei auta enää. Tänään selvisi, että olen saanut rasitusvamman! Oli todella kiva yllätys sen jälkeen, kun ajattelin nyt liikunnan avulla pitäväni itseni kunnossa.
Ehkä voisin ruveta ajattelemaan kuin ala-asteella. Että liikunta, kaikenlainen liikunta on paskaa. Mitä järkeä ponnistella itsensä punaiseksi verenmaku suussa ja kaupan päälle saada kipeät lihakset? Menisivät oikeisiin töihin, niissä voi nostella muutakin kuin rautaa, siis olla hyödyksi!
Mutta vammoja tulee oikeissa töissäkin, kuulemma.

Tämä minun juttuni on silti eri asia. Aivan epäreilu sellainen. En minä treenaa päämäärätietoisesti, en ole huippu-urheilja saati urheilija ollenkaan! Omaksi ilokseni minä vaan ja sitten saan urheilijoiden sairauden!

Ei auta kuin nauttia kortisonipiikkejä ja toivoa, että tämä menisi ohi. Jos ei mene, tiedossa on leikkaus. Se on ainakin varmaa, että tanssitunnit ja aerobic ovat minun kohdallani käyty. Ainakin vähäksi aikaa.

Elämä on epäreilua, mutta ei auta kuin kärsiä. Sitten vain sisulla hevosen selkään ja kohti uusia koettelemuksia!