Tässäkö se nyt sitten olikin?

On ihmeellistä, miten nopeasti aika kuluu. Tai sitten se ei kulu millään!

tuttua?

Istut lääkärin odotushuoneessa viisi minuuttia. Viisi pitkää minuuttia... aika tuntuu viideltä tunnilta.

Ja sitten taas toinen ääripää:

Tajusin vasta äskettäin, että minusta todella tulee ylioppilas. Toki tiesin mennessäni lukioon, että kolmen vuoden kuluttua valkoinen lakki on päässäni, mikäli kaikki menee parhain päin. Mutta katsopas: siihen päivään onkin enää alle kuukausi!

Lukioaikani on mennyt todella nopeasti. Välillä on ollut vastoinkäymisiä (tai aika useinkin), mutta ihmeellisesti kaikesta on vain selvitty. Varmasti monet muutkin lukiolaiset ovat odottaneet valkolakkia kuin kissat hiirtä: koskakohan se sieltä putkahtaa?
Lakin saamiseen liittyy paljon muutakin. Yksi vaihe elämästä takana ja nyt on aika käydä pääsykokeissa. Kesällä sitten selviää, minnepäin maailmaa nokka suunnataan, vai suunnataanko minnekään. Jokainen on varmasti odottanut myös sitä hetkeä, että pääsee omaan asuntoon, pois porukoiden nurkista valumasta. Oma vapaus, freedom! Tai no, onko sekään nyt sitten niin hienoa.

Ja tämänhetkinen tunne... tässäkö se nyt sitten olikin?
Ei tunnu mitenkään erilaiselta kuin ennenkään, vai pitäisikökään tuntua. Kaippa se oli sitten tässä, tämä lukioaika.

Tasa-arvon maa?

Luin juuri äsken kirjan nimeltä Tuhat loistavaa aurinkoa. Tunnelmat lukemisen jälkeen ovat järkyttävät.

Kirjahan kertoo kahdesta naisesta (tai oikeastaan 15-vuotiaista tytöistä), jotka naitetaan samalle miehelle. Kun Mariam ei saa lasta, mies alkaa hylkiä häntä. Kun Laila synnyttää tyttölapsen pojan sijaan, mies alkaa väkivaltaiseksi. Kun vihdoin toivottu poikalapsi syntyy, hänet hemmotellaan pilalle. Tosin, voiko sanoa lapsen olevan pilalle hemmoteltu, jos hän joutuu katselemaan, kun hänen isänsä hakkaa äitiään?

Onneksi Burqa sentään kätkee mustelmat ja turvonneet huulet. Kun mies alkaa elää velaksi ja nälkä kasvaa, burqa peittää myös nälkiintyneet vartalot. Kun naiset yrittävät karata, mies naulaa ovet ja ikkunat kiinni ja pitää naisia nälässä ja janossa, kunnes he ovat kuolemaisillaan. Koraanin laki ei yllä koteihin. Kun lapsille ei riittä ruoka, he viedään lastenkotiin. Lailalla on toki ollut mies, jota hän on rakastanut, mutta auvoisa aviomies on palkannut ihmisen valehtelemaan Lailalle, että hänen rakastamansa mies on kuollut.

Eikä Neuvostoliiton veljeys tai Taliban-hallinto tuo ratkaisua naisten ongelmiin.

Kirja laittaa miettimään. Miltä tuntuisi lähteä synnyttämään kaukaiseen (naisten)sairaalaan, jossa välineet ja paikat ovat likaisia ja nukutuslääke kielletty? Miltä tuntuisi riutua nälässä ähkyn tunteen sijaan? Entä millaista olisi, kun mies käskee käyttää burqaa ja kieltäisi ampumisen uhalla lähtemästä ulos?

Kirjan lopussa Mariam surmaa aviomiehen ja käy tunnustamassa tekonsa, jotta Laila pääsisi rakastamansa miehen ja lastensa kanssa pakoon. Mariam hirtetään, mutta Laila saa onnellisen elämän - traumojen kera.

Kirja kertoo sekä Afganistanista, Koraanin opeista että lujasta ystävyydestä. Toisaalta se on myös rakkaustarina Lailasta ja hänen rakkaudenkohteestaan (joka ei tietenkään ole sama kuin aviomies). Naisten välinen ystävyys on kuitenkin lopulta se, joka heidät pelastaa. Mutta minkä vuoksi täytyy kokea kovia, jotta löytä tosiystävän tai voi näyttää välittämisen? Uskon, yhtä lujaa ystävyyttä voi esiintyä nyky-yhteiskunnassakin. Entä sitten rakkaus? Kun "sen oikean" kohtaa uudelleen vasta monen vuoden jälkeen? Tämä kertoo kärsivällisyydestä, josta en taas ole niin varma enää nykyään. Heti vaihdetaan uuteen, kun kyllästytään. Meidän pitäisi olla iloisia siitä, että joku on hyväksynyt meidät sellaisena kuin olemme. Kun islaminuskossa mies on se, joka määrää, naisen itsemääräämisoikeus poljetaan ruohonjuuritasolle. Suomi ON tasa-arvoisuuden maa: meidän pitäisi olla iloisia, että meitä kunnioitetaan. Me saamme sentään kulkea kadulla ilman miestä ja haluamissamme vaatteissa!

Onneksi Suomessa ei ole Taliban-hallintoa. Lait ulottuvat ihmisten olohuoneisiin saakka ja kaduilla saa liikkua vapaasti. Onneksi olen onnellinen.

Tavisten talvi

Talvi: "On kylmä. Sataa lunta. On pakkasta. Paleltaa, paistais jo aurinko, sulais lumet ja tulis kesä. Ei mua haittais vaikka olis kolkyt astetta lämmintä..."

Kesä: "Voi kauhee, kuinka kuuma! Tänne ihan pakahtuu. Hiki valuu koko ajan ja juoda pitää, ettei pyörry. Sais jo viilentyä, ei lumi olis pahitteeks nyt!"

- Ei kohden koskaan.

Ehkä se on vain asenteesta kiinni, se tavisten talvi. Onhan se kiva, että paistaisi jo aurinko ja linnut laulaisivat ja olisi kesä. Mutta entä ne kärpäset? Eipä niitä kukaan talvella muistele.

Myönnän, etten henkilökohtaisesti pidä kylmästä. Olen vilukissa, joka palelee jo mittarin näyttäessä alle kymmentä astetta lämmintä. Toisaalta, ei hellekään ole minun juttuni. Jatkuva kuumuus ja hiki on pakahduttavaa. Yöllä ei saa unta, kun on kuuma. Mökillä on viileämpää, mutta hytttyset vaanivat nurkissa ja aamulla ihoa kutittaa. Miksi kuitenkaan pitäisi aina ajatella ääripäitä? Miten olisi kevät ja syksy?

Tällä hetkellä puut ovat kauniisti lumessa ja aurinko raottelee säteitään pilvien läpi. Ulkona tarkenee, kunhan pukee ja pysyy liikkeessä. Hyttyset eivät kiusaa, pakkaset eivät pakota ja olo on suhteellisen mukava. Pitäisikö jostain valittaa?

VAIN yo-kirjoitukset

Eilen oli sitten äidinkielen teksitaitokoe. Yo-koe. Mutta hei, sitä vartenhan tässä on kolme vuotta harjoiteltu!

Niinpä. Lukio on yhtä kuin ylioppilaskirjoitukset. Onko sinulla missään vaiheessa lukiota tullut mieleen, että opettelet asioita elämää etkä yo-kirjoituksia varten? Ei. Miksi ei? Koska sitähän meille ei ole kerrottu.

Ensimmäisillä opinto-ohjaajan tunneilla meille annetaan vinkkejä, miten pärjätä kirjoituksissa. Jos meluat tunnilla, opettajat sanovat, että sittenhän olet pulassa kirjoituksissa, omapa on vikasi. Niinpä. Omapa on vikani, jos en muista derivointia kirjoituksissa. Vaikka onko sekään niin vakavaa. Nehän ovat vain kirjoitukset! Harva joutuu koskaan derivoimaan tosielämässä...

Abiturientin on kirjoitusten kynnyksellä hankala ajatella, että kas, nehän ovat VAIN kirjoitukset! Haloo, se vaikuttaa koko elämään! Jos nyt tyrin, en saa jatkokoulutuspaikkaa, päädyn Siwan kassalle, en saa rahaa, en kunnollista puolisoa, voin tehdä vain yhden lapsen, koska minulla ei ole varaa elättää enempää, lapsilisät eivät riitä mihinkään ja mikä pahinta: kadun koko elämäni, etten skarpannut kirjoituksissa.

Niin. Nehän ovat VAIN yo-kirjoitukset. Ne vaikuttavat ainoastaan loppuelämäämme, ei paineita!

Uskokaa jo ihmiset, että ne todellakin ovat vain kirjoitukset. Vaikka tyrisit ne, voit selvitä pääsykokeista. Voit saada kunnollisen opiskelupaikan, puolison, lapsia ja hyvän elämän, jota kiikkutuolissa muistella.

Ja hei, ei Siwan kassakaan ole niin paha. Elämä on sitä, miltä sen saa itse näyttämään. Minulle se on täynnä mahdollisuuksia.

Forrest Gumpista onnellisuuteen

Katsoin juuri elokuvan nimeltä Forrest Gump.

Juu, tiedän, kaikki ovat nähneet elokuvan. Kyseessä on se kuuluisa Robert Zemeckisin ohjaama elokuva, joka pokasi kuusi Oscaria. Ja kyllä, Tom Hanks esittää pääosassa tätä Forrest Gumpia. Se komea Tom Hanks.

Mutta mitä on tarinan takana? Muutakin kuin näyttelijöiden komeus, hyvä ohjaaja ja se, että elokuva perustuu Winston Groomin romaaniin?

Katsoin elokuvaa kyyneleet silmissä. Myönnän. Varmasti jokainen, joka kyseistä elokuvaa katsoo, liikuttuu jollain tavalla. Okei, vanha virsi, melkein kymmenen vuotta vanha elokuva...entä sitten?

Minä pidän leffasta.

Pienen pojan tarina ei ala kovin hyvin. Silti se on hupaisaa; suloista, mutta suolaista. Vietnamin sodan kamppailut eivät ole sen kauniimpaa katsottavaa, mutta koomisuutensa siinäkin. Forrestin ihastuminen Jennyyn on jopa pakkomielle. Eipä sekään ole kaunista, kun Jenny pakenee jatkuvasti, on välillä hippi ja välillä rokkari, vetää viivaa ja on hypätä parvekkeelta. Ja Forrest jaksaa sen. Sen kaiken.

Tärkein tunne, mikä elokuvaa katsellessa tuli, on se, että huomasin (taas jälleen), miten onnellinen todella olen.

Useammin tulee sanottua "vittu, mitä paskaa" kuin että "voi, kuinka onnellinen olen". Omaa onnellisuutta ei osaa ajattella turhan usein. Sillä hetkellä, ja yhä vieläkin olen onnellinen siitä, että minulla on joku, jonka olkaa vasten painaa pää, kun katson elokuvaa.

Siis, jos teillä on luonanne joku, pitäkää siitä lujasti kiinni. Älkää niin lujaa, että ajatte hänet "juoksemaan" pois luotanne. Kunhan pidätte kiinni niin huolellisesti ja huolehtivaisesti kuin voitte. Se riittää.

Urheilun riemua(ko?)

Urheilu on kivaa.

Muistat varmasti ala-asteen hiihtokisat, joissa olit aina viimeinen. Ne liikuntatunnit olivat pahimpia: saatoit hyppiä kaksi tuntia kenttää päästä päähän yhdellä jalalla. Ehkä myös luistelit koulun aataminaikaisilla ruostuneilla kaunoluistimilla, joiden piikkejä ei ollut suinkaan poistettu. Silloin kun kyse oli joukkuelajista ja oppilaat saivat itse valita joukkueet, jäit aina viimeiseksi.

Mikä tahansa on paljon helpompaa kuin urheilu. Joidenkin mielestä jopa huumeiden hankkiminen ja niiden avulla pään sekaisin laittaminen on helpompaa kuin pukea lenkkivaatteet ylleen ja lähteä ulos raittiiseen ilmaan. Siinä tulee hiki.

Ja sitten väitetään, että koululiikuntaa pitäisi lisätä. Kun ihmiset eivät muuten liiku, he liikkuisivat edes koulussa. Mutta meneeko syy-seuraussuhde sittenkin päinvastaiseen suuntaan?

Kuka nyt koululiikuntakokemuksien perusteella menisi vapaaehtoisesti hiihtoladulle.

Annetaan armoa toisillemme

Olen kohta lykenut Tolstoin Anna Kareninan loppuun. Hyvä on, myönnän: vielä parisataa sivua. Mutta silloin, kun sain lähes 800-sivuisen nivaskan käsiini, epäröin, että tuskinpa saan tätä kahlattua koskaan viimeisille sivuille asti.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut ylistää itseäni tiiliskiven lukemisesta, vaan kirjoittaa siitä, mitä kirja sai minut pohtimaan. Ihmisiä. Jos joku väittää, että maailma on mysteeri, niin ovat ihmisetkin.

Tolstoi on mainio tarinankertoja, mutta vielä parempi ihmisten kuvailija. Jokaisesta kirjan hahmosta saa täydellisen kuvan. Jännittäväksi kirjasta tekee sen, että se kuva muuttuu. Horjuu ja vaihtelee. Ihmisten kuvailua erilaisten ihmisten näkökulmasta. Taidokasta.

Anna Karenina, jonka ympärille kirjan tapahtumat nitoutuvat, on yksi kirjan kiehtovimmista hahmoista. Valehtelematta voin sanoa, että sadan ensimmäisen sivun aikana odotin, koska Anna suvaitsee ilmaantua paikalle. Lopulta hän tulikin: näyttävästi, mutta vaatimattomasti. Ristiriitaistako?

Anna on viehättävä ja kohtelias nainen, jota kaikki ensin ihailevat. Anna ei koreile, mutta on hienotunteinen ja hyväkäytöksinen nainen. Pian hän kuitenkin huomaa, ettei rakasta miestään -hän rakastuu toiseen, saa tämän kanssa lapsen ja muuttaa pois aviomiehensä luota. Annan maine murenee.

Yhtäkkiä kaikki alkavat paheksua Annaa. Hän elää siveetöntä elämää, mikä tuon ajan Venäjän seurapiireissä on katastrofi. Anna tuntee suurta häpeää, mutta tahtoo elää rakastettunsa kanssa.

Kukaan ei halua tavata Annaa. Ne, jotka tapaavat, ihastuvat häneen välittömästi: hän on kaunis, kiehtova, eikä tee numeroa itsestään. Jokainen mies, joka Annan tapaa, menee pökerryksiin hänen viehätysvoimastaan. Naiset säälivät, mutta ovat mielessään kateellisia Annalle. Hän on uskaltanut antaa elämänsä tosirakkaudelle.

Mitä me ihmiset oikeasti olemme ja toisista ajattelemme? Onko se kateellista panettelua, ihailua vai sääliä?

Ja mitä sillä oikeastaan on väliä. Ainoastaan sillä on väliä, että itse tiedämme, ettemme heitä elämäämme hukkaan. Meidän jokaisen tulisi kunnioittaa lähimmäisiämme ja heidän valintojaan, vaikka ne eivät aina meidän mieleemme olisikaan. Suvaitsevaisuus on se, mikä tekee ihmisestä välittömän. Annetaan armoa toisillemme.