Missä on asenne meidän populäärikulttuurissamme?

Katsoin Saturday Night Fever -elokuvan tanssikohtauksia ja mietin, mitä on tapahtunut diskotanssille. Klubien tanssilattioilta on glamour kaukana, kun saa väistellä ahdistelijoita ja humaltuneita kanssatovereita. Missä ovat John Travoltan lantiot ja näyttävät pyörähdykset? Tosin liian tiukkoja miestenhousuja ja naisten kukkamekkoja en tanssilattialle kaipaa.

Otetaan esille toinenkin Travoltan leffa nimeltä Greace. John Travoltan ja Olivia Newton-Johnin väliltä löytyy kemiaa. Tanssiaskeleet sopivat yhteen ja biisit svengaavat. Missä ovat vastaavat elokuvat nykypäivänä? Onhan meillä Step Upit ja Footloose, ja hyviä leffoja ovatkin, mutta missä ovat perinteisempää tanssia edustavat leffat?  Greasesta kaipaan myös mustia nahkarotseja, joissa on vetoketju sivulla. Ja miehillä edestä kohoavaa hiusmallia. Minne on kadonnut on asenne nykyajan pukeutumisesta?

Heitän ilmoille vielä yhden leffan, joka on ainakin itselleni legenda: Cry Baby. (Pääosassa ah, niin ihana Johnny Depp!) Cry Baby on tehty vuonna 1990, mutta sijoittuu 50-lukuun. Ja voin kertoa, että elokuva rokkaa. Ja taas ne nahkatakit!

Pohdin tässä, missä ovat svengaava asenne, mustat nahkarotsit ja rytmikäs musiikki tämän ajan populäärikulttuurissamme? Ovatko ne muuttuneet laneiksi, ES:ksi ja lentäviksi linnuiksi? Itse mieluummin valitsisin sen nahkatakin ja musiikillisen asenteen.

Johnny Depp - Doing time for being young

Kirjailija - minäkö?

Hassua. Kirjailija. Minäkö? No, onhan minulla kirjailijasopimus.

Olo ei kyllä ole kirjan julkaisun jälkeen muuttunut. Olen ihan sama tyttö kuin pari kuukautta sitten, vaikka kirjailijasopimus on solmittu ja kirja on yleisessä myynnissä. 

Tuntuuhan se hienolta, kun porjekti on vihdoin saatu ulos. Ei tosin päätökseen, koska haastattelupyyntöjä on tullut ja jotain esiintymistäkin on mietinnän alla...tästä se kaikki vasta alkaa.

Tuntui oudolta, kun eräässä haastattelussa kysyttiin vinkkejä niille, jotka haluavat kirjoittaa. Tuli sellainen olo, että istun jossain nahkatuolissa tammisen pöydän takana kirjoituskoneen ääressä ja jaan neuvojani aloittelijoille. Mutta olen itsekin aloittelija, mikä minä olen muita neuvomaan! Sen vain sanon, että kirjoittakaa. Se on ainut neuvoni.

Esikoisteoksen julkaisemisen jälkeen törmäsin ensimmäistä kertaa erääseen hankaluuteen. Selasin meneillä olevia kirjoituskilpailuja ja tajusin, että esikoisteoksen julkaisseilta on evätty osallistuminen aika moneen kilpailuun. Se on hyvä, koska silloinhan kilpailu on tasapuolinen, mutta en pidä itseäni edelleenkään minään suurena nerona, jonka pää savua täynnä kielellisiä jekkuja. No, tietysti joskus niinkin...

Runokokoelman julkaisu lähti Sanoja rakkaudesta -kirjoituskilpailusta. Yksi arvostelijoista oli kirjailija Juha Itkonen. Muistin pitkästä aikaa, mitä hän oli sanonut: 

"kepeä, mutta taitavasti murteella kirjoitettu runo nostaa hymyn huulille ja jättää odottamaan lisää samanlaista – kenties kokonaista kokoelmaa."

Tuosta arvostelusta on paljon aikaa ja sitä lukiessani tiedän kehittyneeni vuoden aikana. Nyt Taireteos on julkaistu ja saan olla siihen tyytyväinen, vaikka eihän kirjoittamisessa tule valmiiksi koskaan.

Täällä lisää kirjastani!

Ähky vai nälkä?

Taas on joulu ja pukki kävi. Joululaulut soi, maha on ähky ja suklaata on syöty. On syöty laatikot ja kinkut ja kuivakakut ja nyt löhötään. On piparia ja lahjoja ja laiskottelua ja rauha. Vai onko?

Miettikää, kaikilla ei ole. Kaikilla ei ole lahjoja, ei ruokaa, eikä ähky olo. "Ei nälkäinen tiedä kuinka kylläinen kärsii" -sanonta voi hyvinkin pitää paikkansa, kun toiset makaavat lahjavuoren keskellä mahojaan pidellen ja toiset pitelevät mahaansa nälästä. Ja sitten joulun jälkeen uutisoidaan, miten paljon taas meni ruokaa roskikseen.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun toisilla on kaikki ja toisilla ei mitään? En halua moralisoida ketään, enkä itsekään harrasta sen kummemmin vapaaehtoistoimintaa. Mietin vain, miksi homma menee, miten menee.

Joulun alla tutustuin Joulupussikeräykseen, jonne sai viedä ruokaa ja tavaraa ja ne lahjoitetitiin vähävaraisille. Se on konkreettista apua, jos mikä. Avunsaajat valittiin jäjestöön lähetettyjen hakemusten perusteella.

On suuri kynnys hakea apua ja tunnustaa olevansa vähävarainen. Ehkä se on osasyynä siihen, miksi ihmisten on vaikea auttaa toisiaan. Aina ei välttämättä voi huomata, kun naapurilla menee huonosti. Sitä voidaan peitellä. Siksi joulupussikeräyksen kaltainen apu on hienoa toimintaa, koska voi olla varma, että apu menee perille.

Toinen vaihtoehto on se, että olemme niin sokeita, että emme huomaa tai halua auttaa. Sitten vika on meissä. Jos sulkee silmät toisen kärsimykseltä, se ei ole hyvän merkki.

Uskoni ihmiskuntaan on onneksi edelleen sen verrran vahva, että uskon meidän auttavamme toisiamme. Onneksi meillä sentään on keräyksiä ja muita ja auttaminen saattaa varmasti auttajankin joulumielelle.

Ihminen tarvitsee toista, oli  varallisuus mikä hyvänsä. Pitäkää siis toisistanne hyvää huolta ja muistakaa välittää lähimmäisistänne. Hyvää joulua!

Käsi kädessä

Eräänä kauniina päivänä katselin ulos työpaikan ikkunasta. Jalkakäytävällä kulki lauma esikouluikäisten näköisiä lapsia, jotka talsivat eteenpäin opettajien johdolla. Pienet oppilaat olivat asettuneet parijonoon ja heidän kasvoiltaan loisti innostus. Kiinnitin huomioni viimeisenä kulkeviin tyttöihin, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni ja kirivät matkaa edellä oleviin.

Näin siinä itseni ja parhaan ystäväni. Liikunta ei alakouluikäisenä lempiharrastukseni, mutta niin sitä vain selvittiin ystävien kanssa jopa hiihdosta umpihangessa. Kirimme sisulla toisiamme jatkamaan, hauskaakin meillä taisi olla.

Ensimmäinen ajatukseni kuitenkin oli: Miksi kaksi kaverusta pitävät toisiaan kädestä kiinni?
Kun mies ja nainen pitävät toisiaan kädestä kiinni, useimmiten oletus on, että he pitävät toisistaan, ehkäpä seurustelevat. Asetelma on luonnollinen, he kaipaavat läheisyyttä.
Mutta miksi kaksi esikouluikäistä, samaa sukupuolta olevaa kaverusta pitelevät toisiaan kädestä kiinni kävellessään?

Kysytäänpä toisin päin. Miksi he eivät pitäisi toisiaan kädestä kiinni? Tuskin kaksi lasta ajattelevat mitään kummempia, kun he käsi kädessä tallustavat katua eteenpäin. Jokin motiivi heillä kuitenkin täytyy olla.


Läheisyys. Se on jotain, mitä ihminen kaipaa, vaikkei sitä sen tarkemmin ajattelisi. Se on kumma, miten ihminen on laumaeläin, vaikka muuta väittäisi. Ihminen kaipaa toisen kosketusta ja läheisyyttä. Toisen seuran ei tarvitse olla sen kummempaa. Ehkä noidenkin esikoululaisten mielestä oli yksinkertaisesti mukavaa tarttua toisen tassusta kiinni. Sitä se on, jos toisesta ihmisestä pitää.

Yksin

Luin juuri Juhani  Ahon kirjan nimeltä Yksin. Kirjassa on alle sata sivua, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla  kirjailija on onnistunut lataamaan siihen monia ajatuksia, jotka jäävät miettyttämään.

Kirja kuvaa nuorta miestä, joka pakenee toivotonta rakkauttaan Pariisin vilinään. Kieli on omituista nykylukijalle, se soljuu paperilla kertovan runon lailla. 1800-luvun loppupuolella kieli on muutenkin ollut hieman erilaista, mutta Ahon kirjoittamana se toimii edelleen.

Mies on toivottoman rakastunut Annaan. Anna on hänen ystävänsä pikkusisko ja he viettävät yhdessä aikaa.  Lopulta mies uskaltaa kysyä, josko Anna olisi hänestä kiinnostunut. Mies saa kieltävän vastauksen ja pakenee Pariisiin taiteilija-apurahan turvin.
Vaikka Pariisissa vilisee kauniita naisia ja houkutuksia, yhä vain mies elättelee toivoa Annasta. Mies on yksinäinen. Hän näkee Annan joka puolella. Hän lähettelee kirjeitä Annan veljelle. Mies ei saata uskoa, etteikö Annalla olisi tunteita häntä kohtaan.
Lopulta hän näkee lehdestä ilmoituksen, että Anna on kihlautunut toisen kanssa. Hän lähtee Punaiseen Myllyyn ja makaa prostituoidun kanssa, mutta ei saa silti Annaa mielestään. Anna pysyy hänen muistoissaan ikuisesti.

Miten toivotonta onkaan rakkaus. Välillä lukiessa iskee ärsytys, että älä nyt jaksa valittaa, katsele uusi. Kuinka epätoivoinen päähenkilö onkaan! Samalla kirja on silti kaunis, vaikka raastaakin lukijan sydäntä. Yksin kuvaa, miten ihminen voikaan rakastaa toista, mutta aina kaikki palaset eivät loksahda kohdalleen. Koko kirjan ajan toivoin, että mies unohtaisi Annan ja löytäisi jonkun muun, mutta "poissa silmistä, poissa sydämestä" ei toimi tässä romaanissa.

"Minun sydämeni vapisee, minä tahtoisin hänet kokonaan omistaa, mutta samalla tunnen kipua rinnassani, sillä eihän hän ole minun, enhän tiedä, rakastaako hän minua. Viikon päästä täytyy minun jättää hänet, ja kuka tietää, missä ja kuinka likellä on se, joka on hänet minulta ottava."

Juhani Ahon kuvaukset tunteentiloista ovat kokonaisvaltaisia. Ne uppoavat suoraan lukijaan. Vaikka aihe kuulostaa synkältä, kirja on lukemisen arvoinen. Tajuan, miten onnellinen itse olen.

Maaseutunuorten pikkujoulut - not so bad!

Yllätin itseni eilen menemällä Maaseutunuorten pikkujouluihin kotipaikkakunnallani. Kuulostaako oudolta? Kaukaiselta? Mietin hetken, mitä MINÄ siellä teen. Mutta haloo: olenhan itsekin maaseutunuori. Miksi en voisi mennä?

Ensin ajatus oli lähteä vain kuskiksi, kun kerran porukatkin halusivat katsomaan Telaketjua. Siltä taholta tuli sitten kommentti :" Tietenkin tulet mukaan, et sä tänne yksin jää!"

Siitä alkoi tietenkin naisten suurin ongelma: vaatteet. Ei auttanut kuin mennä pikkusiskon vaatekaapille ja etsiä mahdollisimman asialliset vaatteet ja vieläpä sellaiset, jotka tyyliini sopivat - vaatevarastoni kun sijaitsee nykyään Vaasassa. Masennushan siitä tuli, mutta isän sanoin: "Nuoret naiset näyttävät hyvältä, oli niillä sitten mitkä vaatteet tahansa." Niin sitä sitten lähdettiin kohti Urheiluopistoa ja Telaketjua.
Kun porukka oli koossa, menimme syömään kahvilan puolelle. Jutut olivat levottomia (esimerkiksi hydrauliikka tuntuu olevan traktorimiesten lempipuheenaihe), mutta olin odottanut pahempaa. Itse asiassa olin varautunut todella pahaan kielenkäyttöön (ja alkoholinkäyttöön), mutta joko jutut eivät olleet kamalia tai sitten kestin ne kuin nainen. Naisista puheen ollen, onneksi en ollut aivan ainoa!
Kun Telaketju aloitti soittamisen, alkoi myös armoton bailaus. Täytyy sanoa, että Kuortaneen maaseutunuoret osaavat asiansa. Telaketju oli huippu (kuten aina), yleisö innoissaan ja meininki loistava. Tanssin sen, minkä kipeältä jalaltani pystyin, mutta veljeni ja muut maaseutunuoret jortsasivat minunkin edestä. Siellä "soi" ilmakitara ja tuli myös nähtyä jos jonkinlaisia tanssilajeja.

Eilisilta todisti, että ennakkoluulot eivät kannata. Maaseutunuoret (ja hei, olenhan itsekin sellainen!) osaavat pitää tunnelmaa yllä kuten ketkä tahansa. Toisin kuin jotkut kuvittelevat, maaseudulla on edelleen nuoria ja harva uskookaan, miten yritteliäitä ja ahkeria he ovat. Tämä teksti on siis teille, jotka ihmettelette, onko maaseudulla elämää. Vastaus on ON. Me osaamme asiamme -  ja myös pitää hauskaa!

Sweet home Kuortane and Vaasa

Koti: lämmin, viihtyisä ja itsensä näköinen. Ei haittaa pieni sotkuisuus, koska sen täytyy näyttää asutulta. Koti on paikka, jossa viihtyy. Useimmilla sana tuo lämpimiä muistoja mieleen. Mutta mikä oikeastaan on koti?

Wikipedia kertoo kodista näin:

"Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossaperheen jäsenet asuvat."

Wikipedia on oikeassa. Koti on yleensä vakituinen asuinpaikka, josta omat tavarat löytyvät. Tekstiä lukiessani aloin verrata määritelmää omaan tilanteeseeni.
Vietän kyllä paljo aikaa kämpillä, mutta perheenjäseneni asuvat muualla. Useimmiten käy tosin niin, että nuorilla kaverit ja seurustelukumppanit alkavat korvata yhä enemmän perheenjäseniä, koska he ovat koko ajan läsnä arjessa. Mikäli ei asu enää vanhempiensa kanssa saman katon alla, näin käy helposti ja silloin voisin määritellä myös Vaasan-kämpän kodikseni.

"Kotona viihtymiseen vaikuttaa erilaisten virikkeiden ja sosiaalisten energioiden lisäksi elämäntilanne ja tulevaisuuden näkymät työn, seurustelun ja/tai opintojen saralla."

Kyllä vain, yhä vahvemmin minusta minusta tuntuu, että Vaasa on koti. Silti myös Kuortane on minulle koti. Monet ajattelevatkin, että koti on lapsuudenkoti, elivät he sitten missä tahansa.

 "Esimerkiksi lapsuudenkotia pidetään usein aikuisenakin kotina, vaikkei siellä enää asutakaan. Ihmisellä voi siis olla useita koteja, ja koti onkin sekä paikka että mielentila."

 Vietän aikaa mielelläni "kotonakotona". Kuulostaa hullulta sanoa noin, mutta kun on kaksi kotia!
Tulen siihen tulokseen, että kotia ei voi eikä edes tarvitse määritelläkään kovin tarkasti. Niin ei tee edes Wikipedia:

 "Kodiksi voi kutsua myös jotain tiettyä kaupunkia, seutua, valtiota tai muuta paikkaa jossa viihtyy erityisen hyvin. Kodin rajat eivät siis ole tarkat ja täsmälliset vaan suhteelliset. Vakituinen asuinpaikka ei aina tunnu kodilta, ja kodilta voivat tuntua myös paikat, joissa ihminen ei asu."

Elämää on joka puolella. Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Koti on paikka, jossa viihtyy ja tuntee olonsa mukavaksi. Siellä saa rauhassa kävellä puolialasti, nukkua jalat tyynyllä ja syödä suklaata. Erään yhteiseen määrittelyyn uskon kuitenkin:

 "Koti merkitsee turvallisuutta, rauhallisuutta, menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden suunnitelmia, se on paikka jossa ihminen kokee olevansa oma itsensä ja jossa hän voi tehdä itselleen tärkeitä asioita. Kodilla on siis yhteys ihmisen identiteettiin. Kodiksi voidaan sanoa myös muita kuin paikkoja. Ihminen voi kokea löytäneensä kodin vaikkapa uskonnosta, taiteesta tai hän voi kokea toisen ihmisen läheisyyden kotona olemisen tunteena."

P.S. Wikipedia ei ole Raamattu, mutta kyllä se jotakin tietää.