Maaseutunuorten pikkujoulut - not so bad!

Yllätin itseni eilen menemällä Maaseutunuorten pikkujouluihin kotipaikkakunnallani. Kuulostaako oudolta? Kaukaiselta? Mietin hetken, mitä MINÄ siellä teen. Mutta haloo: olenhan itsekin maaseutunuori. Miksi en voisi mennä?

Ensin ajatus oli lähteä vain kuskiksi, kun kerran porukatkin halusivat katsomaan Telaketjua. Siltä taholta tuli sitten kommentti :" Tietenkin tulet mukaan, et sä tänne yksin jää!"

Siitä alkoi tietenkin naisten suurin ongelma: vaatteet. Ei auttanut kuin mennä pikkusiskon vaatekaapille ja etsiä mahdollisimman asialliset vaatteet ja vieläpä sellaiset, jotka tyyliini sopivat - vaatevarastoni kun sijaitsee nykyään Vaasassa. Masennushan siitä tuli, mutta isän sanoin: "Nuoret naiset näyttävät hyvältä, oli niillä sitten mitkä vaatteet tahansa." Niin sitä sitten lähdettiin kohti Urheiluopistoa ja Telaketjua.
Kun porukka oli koossa, menimme syömään kahvilan puolelle. Jutut olivat levottomia (esimerkiksi hydrauliikka tuntuu olevan traktorimiesten lempipuheenaihe), mutta olin odottanut pahempaa. Itse asiassa olin varautunut todella pahaan kielenkäyttöön (ja alkoholinkäyttöön), mutta joko jutut eivät olleet kamalia tai sitten kestin ne kuin nainen. Naisista puheen ollen, onneksi en ollut aivan ainoa!
Kun Telaketju aloitti soittamisen, alkoi myös armoton bailaus. Täytyy sanoa, että Kuortaneen maaseutunuoret osaavat asiansa. Telaketju oli huippu (kuten aina), yleisö innoissaan ja meininki loistava. Tanssin sen, minkä kipeältä jalaltani pystyin, mutta veljeni ja muut maaseutunuoret jortsasivat minunkin edestä. Siellä "soi" ilmakitara ja tuli myös nähtyä jos jonkinlaisia tanssilajeja.

Eilisilta todisti, että ennakkoluulot eivät kannata. Maaseutunuoret (ja hei, olenhan itsekin sellainen!) osaavat pitää tunnelmaa yllä kuten ketkä tahansa. Toisin kuin jotkut kuvittelevat, maaseudulla on edelleen nuoria ja harva uskookaan, miten yritteliäitä ja ahkeria he ovat. Tämä teksti on siis teille, jotka ihmettelette, onko maaseudulla elämää. Vastaus on ON. Me osaamme asiamme -  ja myös pitää hauskaa!

Sweet home Kuortane and Vaasa

Koti: lämmin, viihtyisä ja itsensä näköinen. Ei haittaa pieni sotkuisuus, koska sen täytyy näyttää asutulta. Koti on paikka, jossa viihtyy. Useimmilla sana tuo lämpimiä muistoja mieleen. Mutta mikä oikeastaan on koti?

Wikipedia kertoo kodista näin:

"Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossaperheen jäsenet asuvat."

Wikipedia on oikeassa. Koti on yleensä vakituinen asuinpaikka, josta omat tavarat löytyvät. Tekstiä lukiessani aloin verrata määritelmää omaan tilanteeseeni.
Vietän kyllä paljo aikaa kämpillä, mutta perheenjäseneni asuvat muualla. Useimmiten käy tosin niin, että nuorilla kaverit ja seurustelukumppanit alkavat korvata yhä enemmän perheenjäseniä, koska he ovat koko ajan läsnä arjessa. Mikäli ei asu enää vanhempiensa kanssa saman katon alla, näin käy helposti ja silloin voisin määritellä myös Vaasan-kämpän kodikseni.

"Kotona viihtymiseen vaikuttaa erilaisten virikkeiden ja sosiaalisten energioiden lisäksi elämäntilanne ja tulevaisuuden näkymät työn, seurustelun ja/tai opintojen saralla."

Kyllä vain, yhä vahvemmin minusta minusta tuntuu, että Vaasa on koti. Silti myös Kuortane on minulle koti. Monet ajattelevatkin, että koti on lapsuudenkoti, elivät he sitten missä tahansa.

 "Esimerkiksi lapsuudenkotia pidetään usein aikuisenakin kotina, vaikkei siellä enää asutakaan. Ihmisellä voi siis olla useita koteja, ja koti onkin sekä paikka että mielentila."

 Vietän aikaa mielelläni "kotonakotona". Kuulostaa hullulta sanoa noin, mutta kun on kaksi kotia!
Tulen siihen tulokseen, että kotia ei voi eikä edes tarvitse määritelläkään kovin tarkasti. Niin ei tee edes Wikipedia:

 "Kodiksi voi kutsua myös jotain tiettyä kaupunkia, seutua, valtiota tai muuta paikkaa jossa viihtyy erityisen hyvin. Kodin rajat eivät siis ole tarkat ja täsmälliset vaan suhteelliset. Vakituinen asuinpaikka ei aina tunnu kodilta, ja kodilta voivat tuntua myös paikat, joissa ihminen ei asu."

Elämää on joka puolella. Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Koti on paikka, jossa viihtyy ja tuntee olonsa mukavaksi. Siellä saa rauhassa kävellä puolialasti, nukkua jalat tyynyllä ja syödä suklaata. Erään yhteiseen määrittelyyn uskon kuitenkin:

 "Koti merkitsee turvallisuutta, rauhallisuutta, menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden suunnitelmia, se on paikka jossa ihminen kokee olevansa oma itsensä ja jossa hän voi tehdä itselleen tärkeitä asioita. Kodilla on siis yhteys ihmisen identiteettiin. Kodiksi voidaan sanoa myös muita kuin paikkoja. Ihminen voi kokea löytäneensä kodin vaikkapa uskonnosta, taiteesta tai hän voi kokea toisen ihmisen läheisyyden kotona olemisen tunteena."

P.S. Wikipedia ei ole Raamattu, mutta kyllä se jotakin tietää.

 

Ylistys ystäville ja yhteiskunnalle

Otan taas sen riskin, että tästä tulee potilaskertomus. Tällä kertaa tarkoitukseni ei suinkaan ole kertoa itsestäni, vaan huoltapitävistä tahoista.

Tämä kaikki alkoi noin viikko sitten. Oloni alkoi tuntua hieman oudolta ja kasvoni olivat turvoksissa.  Luulin, että kyse on allergiasta, mutta alkuviikosta korvani menivät lukkoon. Keskiviikkona oloni muuttui sietämättömäksi.
Siinä jäivät sitten haalaribileet, kun varailin aikaa terveyskeskukseen. Koska YTHS:llä ei ollut enää päivystystä, soittelin Palosaaren terveysasemalle ja sain kuin sainkin ajan nieluviljelyyn. Tässä vaiheessa kehun meidän terveydenhuoltoamme: olen edelleen kirjoilla (ent.) kotipaikkakunnallani, mutta silti ajanvaraus onnistui myös Vaasassa.

Se ilta oli pahin kaikista. Istuin kämpillä miettimässä, mitä muut tekivät sillä aikaa, kun itse yritin pitää hengitystiet avoinna, ettei kurkku ala turvota. Ei ollut kaukana meno päivystykseenkään.

Ja nyt alkaa läheisteni osuus:

Sisko soitteli, ja lupasi viedä minut terveyskeskukseen. Äiti soitteli ja kysyi, vieläkö henki pihisee. Eräs nimeltä mainitsematon ystävä laittoi minulle hienoja kuvia facebookiin ihmisistä, joilla oli kurkkuun porattu reikä (Ei ollut hauska juttu, mutta nauroin silti:) Ystäväni laittoivat tekstareita ja sydämiä ja kehottivat pysymään kotona, vaikka olivat itse bileisiin menossa. Sain jopa hetkeksi aikaa seuraa. Vaikka asun yksin, minulla oli käytännössä aina joku, jonka saatoin kutsua apuun, jos tilanne vaati. Kiitos!

No, selvisin hengissä seuraavaan aamuun asti. Siskoni vei terveyskeskukseen jossain todellisuuden rajamailla roikkuvan potilaan, joka vain tuijotti eteenpäin.
Kehun jälleen yhteiskuntaamme: Sairaanhoitaja todella näki, että kaikki ei ole kunnossa. Hän passitti minut saman tien laboratorioon ja nieluviljelyyn, jonne pääsin välittömästi. (Ei edes jonoa!) Koska Vaasassa on käytössä mahtavat e-reseptit, minun ei tarvinnut edes jäädä odottamaan tuloksia. Parin tunnin kuluttua soittelin laboratoriotuloksia ja sain kuulla, että minulla on angiina. Ja koska e-reseptit ovat mahtava keksintö, saatoin parin tunnin päästä ainoastaan kävellä apteekkiin ja noutaa lääkkeeni.
Nyt, seuraavana päivänä, oloni ei ole huomattavasti kohentunut, mutta uskon vakaasti antibiotteihin ja siihen, että pääsen illalla "kotiinkotiin."

Minulla oli ennakkoluuloja (minulle) uutta terveyskeskusta kohtaan. Silti siskoni parkkeerasi Volvomme sen eteen. Puolikoomassa istuin käytävällä ja yritin pysyä hereillä. Hoitaja vei minut eteenpäin. Ystävät hoivasivat ja välittivät. On kurjaa olla kipeä, mutta haluan kiittää huolenpidosta. Ehkä Samuli Putro oli oikeassa kirjoittaessaan laulun "Jokaisesta joku välittää."

Mummojen kanssa salilla- på Svenska och Finska

Vaasa on siitä mahtava kaupunki, että täällä tulee eteen kaikenlaista ja kaikenlaisia ihmisiä. Tänään kerron teille uudesta kokemuksesta, joka minua kohtasi.

Kuortaneen urheiluopistolla olen tottunut siihen, että käyn salilla miesten kanssa. Tai en varsinaisesti niiden kanssa, mutta niiden ollessa lähettyvillä. Urheiluopistolla tulee vastaan koviakin lihaskimppuja tai huippu-urheilijoita. Sen vuoksi suurin voimainponnistus opistolla onkin se, kun raahaa niiden jäljiltä painoja pois laitteista. Salilla on harvinaisen vähän naisia ja senpä takia siellä saa hieman katseita osakseen, mikä ei ole aina niin mukavaa.

No, täällä Vaasassa oli hieman eri juttu, vaikka katseita minäkin sain. Menin paikalliselle salille noin klo 10.30 tänä aamuna. Siellähän on yksi sali varattu ainoastaan naisille, muut ovat yhteisessä käytössä. Ajattelin, että tulenpa aikasin, niin luulisi ainakin mahtuvan. Hetkeä myöhemmin huomaan kuitenkin treenaavani neljän suomenruotsalaisen mummon kanssa.
Miten päädyin tähän tilanteeseen? Jaa-a. Sinne vain menin neljän mummon sekaan. Eivät ne minua sinänsä häirinneet, mutta itse taisin häiritä niitä. Siinä rautaa nostellessa sain kuulla jokaisen kumminkaimanlapsenlikan rahatilanteen, ulkonäköarvostelun ja sen, kuinka henkilö on vanhentunut - tämä kaikki sekaisin sekä suomeksi että ruotsiksi! Ja olen ihan varma, että lähdettyäni paikalta, siellä tehtiin samanlaista analyysiä minunkin olemuksestani...samoja ne mummot on joka paikassa!
Salikäyntini oli siis todella avartava kokemus ja hyvän lisän siihen toi suunnilleen ikäiseni tyttö, jolle yritin puhua suomea. Hän puhui tietenkin itse ruotsia. Siihen taisi tyrehtyä se keskustelu, ehkäpä ruotsin peruskurssin jälkeen häkellyn hieman vähemmän. Enkö ole vieläkään tottunut tähän kaksikielisyyteen?

En suinkaan paheksu sitä, mielestäni se on rikkaus. Olen kuin kielikylvyssä koko ajan. En myöskään paheksu bodaavia mummoja tai heidän analyysejään - huvinsa kaikilla. Tämänpäiväinen salikäynti oli opettavainen ja suorastaan avartava! Olen ahdasmielinen ajatellessani, että ikäihimiset käyvät vain sauvakävelyllä tai vesijumpassa. Täällä Vaasassa mummot bodaavat, ja vielä kaksikielisesti!

Harrastavat sitä näköhään mummot muuallakin, 90 vuoden iässä - voi tätä youtuben ihmeellistä maailmaa!