Kirjoittamisen kiperyys

Olen palannut vihdoin Ruotsista vaihdosta, ja nyt on aika päivittää tätäkin blogia.

Ajattelin kirjoittaa aiheesta, josta monet kirjoittajat eivät kirjoita. Nimittäin kirjoittamisen vaikeudesta.

On totta, että kirjoittamien sujuu minulta luonnostaan. Ainakin oikeinkirjoitus, tyyliseikat ja tekstin rakenteisuus.

Mutta teksti on paljon muutakin kuin rakenteita. Teksti on tunnetta, tarkkuutta, iloa, onnistumista, epäonnistumista ja epätoivoa. Tekstin avulla kirjoittaja vie lukijan ja itsensä maailmaan, jonne lukija ei muuten pääse. Tämä pätee jokaisen tekstiin, niin sanomalehtiartikkeliin, novelliin kuin runoonkin.

Lukija tätytyy saada kulkemaan mukana tekstin ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen merkkiin asti. Tästä syntyy kirjoittamisen kiperyys. Miten kertoa jotain kiinnostavaa, joka on uutta, mutta jossa on ripaus tuttua ja turvallista?

Kaikki puhuvat mieluiten onnistumisesta kuin epäonnistumisesta. Niin myös kirjoittajat. Harvoin kerrotaan, montako kertaa tekstin kanssa on törmätty seinään ennen kuin lukija saa luettavaa eteensä. Montako tuntia on mennyt pientenkin sanojen miettimiseen.

Ja silti täytyy kestää kritiikkiä. Vaikka teksti olisi omasta mielestä hyvä, ja sen kirjoittamiseen olisi kuluttanut päiviä. Toiset ottavat kritiikin kevyemmin kuin toiset. Kritiikki ei saa masentaa, vaan sen täytyy kehittää.

Kuinka moni kirjoittaja osaa silti kovan työn jälkeen kritiikinannon hetkellä hymyillä, ja myöntää, että tekstissä on vielä hiottavaa?

Monelle taitaa olla tuttu tunne myös, että tuntee itse kirjoittavansa jotain mahtavaa. Seuraavana päivänä, kun tekstin lukee, se ei ehkä olekaan ihan niin mahtava.

Ja mistä uudet ideat syntyvät? Tuntuu, että tässä maailmassa on jo kerrottu kaikki. Ideoiden kehittely vaatii mielikuvitusta. Kiperiä hetkiä, mutta myös onnistumisen tunnetta. Innostuneisuutta. Enemmän kuvailua, ja vähemmän adjektiiveja kuin tässä postauksessa.

Joskus tämä tuntuu melkein mahdottomalta. Masentavalta. Tekstin pitäisi olla uusi ja erilainen, mutta silti noudattaa tiettyä kehityskaarta ja kielioppisääntöjä. Tai merkkimäärää.

Omaan tekemiseenhän pitää uskoa loppuun asti. Kuka muukaan siihen uskoo, ellet sinä itse?

Ja kun joku lopulta kehuu, sen sivuuttaa lyhyellä kiitoksella. Hyvä, me ujot suomalaiset. Osaamme olla vaatimattomia.

Ainahan voi ajatella, että hitot kritiikistä. Loppuen lopuksi mehän kirjoitamme itseämme varten, emmekä mieti muiden mielipteitä, vai kuinka?

Pienen paikkakunnan iloja

Ilahdutan teitä kertomalla taas viikonlopusta kotipaikkakunnallani. Tarina

alkaa kuitenkin opiskelupaikkakunnaltani, Vaasasta.

Olin jo hyvissä ajoin varannut ajan ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiöltä influenssarokotukseen. Koska lähden tammikuussa vaihtoon, haluan minimoida riskit sairastua. YTHS:llä sanottiin, että "apteekin kautta sitten vaan rokotukseen."

Kun rokotuspäivä koitti, päätin rokotukseen mennessäni hakea rokotteen Palosaaren apteekista. No, apteekissa minulle todettiin, että rokotukset ovat loppuneet koko Vaasasta. Jee.
Ei siinä muu auttanut kuin soittaa YTHS:lle ja perua aika (noin tuntia ennen sovittua kellonaikaa).
Kyseisenä päivänä lähdin kotipaikkakunnalleni viikonloppua viettämään. Kas kummaa, minulle tuli asiaa lääkäriin. (Onneksi maksoin jo alkuvuodesta terveyskeksuksen vuosimaksun).

Ajellessani terveyskeskukseen keskustan alue oli  rauhallinen, kuten tavallista. Terveyskeskus oli kuitenkin aivan erityisen rauhallinen. Törmäsin silti aulassa vanhaan englannin opettajaani, jonka kanssa rupattelin opiskeluistani. Hän muisti kehua, miten olen jo alakoulussa ollut luova persoona.

Ilmeisesti myös lääkäreillä oli hieman ylimääräistä aikaa, koska diagnoosin lisäksi sain hieman vanhemmalta mieslääkäriltä elämänohjeita. Hän käski muun muassa istua mummoni polvelle ja kysyä, miten sairaudet on hoidettu hänen aikanaan.  Hän kysyi, myös tiedänkö, miten e-resepti toimii. Kun sanoin tietäväni, hän kysyi minulta, että mitenkähän se mobiilivarmenne oikein toimii, että tuleeko sieltä kännykkään viesti vai miten. Neuvoin häntä. Seuraavaksi lääkäri kertoi  omasta opiskeluajastaan, kun kaikki kirjoitettiin kirjoituskoneella, eikä kopiokoneita ollut. Lähtiessäni hän vielä kehotti minua tallentamaan isovanhempien puheet, koska ehkä muutamankymmenen vuoden päästä ne voisivat alkaa kiinnostaa.

Eikä tässä vielä kaikki. Lääkärikäynnin jälkeen menin käymään apteekissa, ja kappas, siellähän niitä influenssarokotteita oli vielä jäljellä!

Vaikka joskus väitetään, että pienellä paikkakunnalla on kurja asua ja kaikki on kaukana, niin minä väittäisin, että palvelu on täällä nopeampaa, kun joka paikka ei ole täynnä ihmisiä. Toisaalta pitää varautua myös siihen, että nurkan takaa vastaan kävelee vanha englannin opettaja.

Puolensa ja puolensa, mutta tällä hetkellä olen kotipaikkakuntaani hyvin tyytyväinen. Ja jos jostain syystä viikonlopun aikana alkaa tympiä, niin onhan metsässä aina tilaa hengittää. Mielestäni se on parasta silloin, kun saa istua hevosen selässä, kuten kuvasta näkyy.

Fiilistelyä yksinäisenä lauantai-iltana

On hetkiä, kun  fiilis ei lähde kattoon.

Minulla hetket ovat niitä, kun on yksin. Yksin oleminen on ihan mukavaa joskus, mutta ei lauantai-iltana. Minun elämässäni jokaiseen mukavaan hetkeen liittyy muita ihmisiä, olivat ne sitten juhlat tai omat onnistumiset. Loppuen lopuksi omaa onnistumistakin juhlitaan aina muiden kanssa.

Usemmiten vietän aikaani muiden seurassa. Tänään olen ollut melkein koko päivän yksin. Kun vihdoin näin kaverini, puheripuli oli taattu.

Kirjoittajalle yksinäisyydessä on hyviäkin puolia. Kun sanoja ei käytä suullisesti, ne soljuvat kuin itsestään paperille. Sanottavaa ei tarvitse miettiä, kun on ollut koko päivän hiljaa. Sama tunne tulee, kun on kurkku kipeä eikä voi puhua. Itseään on ilmaistava jotenkin muuten, kuin sanomalla sanat ääneen. Onneksi kaiken voi aina kirjoittaa paperille.

Yksin lauantaita viettäessäni olen pohdiskellut, miten loppuen lopuksi ihmiset ovat hyvin riippuvaisia toisistaan. Riippuu tietenkin persoonasta, mutta yleisesti ottaen olemme sosiaalisia eläimiä. Kaikki asiat on mukavempi tehdä yhdessä: laittaa ruokaa, nukkua, syödä, käydä suihkussa tai vaikka lukea kirjaa kylki kylkeä vasten. Ihminen kaipaa läheisyyttä, näin se vain on.

Tulin silti ajatelleeksi asiaa toiselta kannalta. Yksin olo on välillä hyvä asia muutenkin kuin luomisen kannalta. Yksin ollessa saa rauhottua ja miettiä rauhassa omia asioita. Saa laittaa juuri sitä ruokaa, mitä haluaa. Saa kaivaa vaikka nenää, eikä kukaan huomaa. Tai "unohtaa" tiskata.

Tiedän nauttivani silti toisten ihmisten seurasta. Kun vihdoin huomenna sosialisoidun, olen varma, että puheripulihan siitä taas seuraa. Tällä hetkellä yritän vain uskotella itselleni, että yksin oleminen on välillä hyväksi.

Ja niinhän se on. Yksin oleminen on eri asia kuin yksinäisyys.

Ja jos yksinolonne on yksinäisyyttä, tässä biisi, jolla fiilis nousee varmasti.

Pienen hiuskarvan varassa

On hetkiä, jolloin huomaa, että elämä voi olla pienen hiuskarvan varassa. Kun vaaran lähelle saattuu, tajuaa, että elämää pitäisi osata arvostaa enemmän.

Usein asioista selviää onneksi pelkällä säikähdyksellä. Eilen illalla sain baarissa otsaani tuopin ihan tuosta vain. Voin rehellisesti sanoa, että minulla ei ollut osaa eikä arpaa koko tilanteeseen.

Eipä minua ennen ole baarissa isketty tuolla tavoin. Meni kyllä tuoppi suoraan päähän.

Onni onnettomuudessa, lasi ei osunut silmään eikä edes silmäkulmaan. Kipeää se kuitenkin otti, ja sirpale lensi vielä hiusrajaan ja teki siihen oman kuhmunsa.

Nyt päätä ja niskoja jyskyttää, mutta mietin, mitä kaikea OLISI voinut tapahtua. Tai no, voi vieläkin. En kuitenkaan usko, että aivoni muussautuivat pahemmin, koska järki pelaa ainakin joten kuten. Tuossa rytäkässä olisi voinut vaikka näkö lähteä. Tai lasi olisi voinut osua suun alueelle. Hampaisiin. Korvaan. Kaulaan. Tai jos olisin ollut metrin kauempana, lasi ei olisi osunut ollenkaan.

Loppuen lopuksi, turha jossitella. Tärkeintä on miettiä, että olen kuitenkin tässä, vaikka päätä särkee ja olo on sekava. Pääasia, että ei käynyt pahemmin.

Onneksi olin ensiavussa ystävieni kanssa. Meillä oli välillä jopa ratkiriemukasta. En tiedä, repeilikö haava vai me enemmän. Saimme puhua ainakin urakalla paskaa.

Tajuan yhä selvemmin, mitä läheisten merkitys on. Se on jotain todella suurta. Ja se, että heidän kanssaan saa viettää aikaa, tapahtui se sitten baarissa tai ensiavussa. Elämä on pienistä hetkistä tehty.

Näillä neuvoilla selviät rankemmastakin vapusta! ;)

Vappu on yliopistolaiselle yllättävän rankka rutistus, uskokaa tai älkää. Tässä kuitenkin muutama neuvo, jolla selviät rankemmistakin putkista. 

1. Nauti

Nauti jokaisesta hetkestä, mutta kohtuudella alkoholia. Välillä ei voi mitään, jos homma vähän lipsahtaa käsistä, mutta hanajuomia voi lipittää enemmän kuin drinkkejä.

2. Syö

Hyvä ravinnonsaanti on kaiken a ja o. Juoma alkaa helposti kilahtaa hattuun, jos ei ole syönyt kunnolla. Onneksi Vaasasta ainakin löytyy nilmeltämainitsemattomia pikaruokapaikkoja, joista ruokaa saa pikkuntunneille asti. Toinen vaihtoehto, jota itse suosin, on varata kämpille ruokaa. Esimerkiksi lasagne on tosi hyvä yöpala, koska siitä saa suolaa ja energiaa.

3. Huolehdi terveydestä

nimim. kokemusta on tietää, että kurkkukipu iskee helposti vapun riennoissa. Itse nautin joka päivä multivitaa ja D-vitamiinia, jotta jaksan. Myös tumma suklaa on hyvä energianlähde. Hyvä keino on myös minttukaakao, jota useimmista kuppiloista saa. Finrex ja burana auttavat myös hetkellisesti. Ota esimerkiksi aamulla, että vaikutus lakkaa iltaan mennessä...

4. Herää omasta sängystä

Omasta sängystä herääminen hyvin tanssitun yön jälkeen on paras tunne, vaikka hedari ja jalkakipu olisi järkyttävä. Helpostuta tuo jo se, että on turvallisesti omassa kämpässä.

5. Naura ja hymyile

Nauru on parasta heikkoinakin hetkinä. Juttele, sosialisoidu ja keksi hölmöjä juttuja (tai no ei nyt mitä tahansa :)  Kun on hauskaa, sen muistaa ikuisesti.

Jos homma alkaa mennä liian vakavaksi, tässä muutama piristyskappale, niin jaksat taas bilettää. Vapueilopu!

PSY-Gentelemen

Sini Sabotage - levikset repee

Yön polte-Rakkauden ratapiha

Ja muistaka se ravinnonsaanti! 

Nost3 & Protro - Sellubiitti

Hyvää wappua! :D

Läheisistä

Olen jo monesti aiemmin kirjoittanut tekstejä läheisistä - niistä, jotka ovat tärkeitä henkilöitä elämässämme.
Joskus lähipiiri on meille jopa liian itsestäänselvää. Aivan liian harvoin mietimme, kuinka tärkeitä he ovat. Usein sen huomaa vasta sitten, kun toinen on poissa. Toivon, että meille kellekään ei käy näin.

Ystävät tuntee siitä, että heidän kanssa viihtyy. Esimerkiksi eilen illalla pelailimme varmaankin kuusi tuntia lautapelejä "hyvien" juttujen ja herkkujen lomassa.

Siksi haluan nyt laittaa itseni ja teidät ajattelemaan ystävien tärkeyttä. Tunnistatko kappaleiden sanoja?

"Mistä tunnet sä ystävän/onko oikea sulle hän?"

"Monta kivaa kesäkaverii/tällaista on ehkä olla nuori/ kerrankin unohtaa kaikki se vakava/mitä on huomenna ja vittu ikinä"


"It's so easy now, cos you got friends you can trust,
Friends will be friends,
When you're in need of love they give you care and attention,
Friends will be friends,
When you're through with life and all hope is lost,
Hold out your hand cos friends will be friends (right till the end) "


"Ja me juostais pitkää käytävää sen silmissäni nään, hää kansa jäis vain ihmettelemään.
Me oltiin aina yhdessä ja mä tajusin sen myöhässä, olit enemmän kuin ystävä, olit enemmän kuin ystävä."


"But, I'll be there for you, when the rain starts to pour.
I'll be there for you, like I've been there before.
I'll be there for you, cause you're there for me too."

Kiitos, että olette olemassa!

Mummojen kanssa salilla part 2: virkeä vaasalaismummo

Kävin juuri salilla. Kyllä, päiväsaikaan, ja arvatkaapas, kohtasinko taas mummoja. Tarkemmin sanottuna yhden virkeän vaasalaismummon.

Olin siinä jo pyöräillyt alkulämmöt ja reenasin parhaimmillani käsilihaksia, kun tämä pyöreä mummeli astui naisten puolelle. Hänellä oli tietenkin passelit salivarusteet eli perinteiset liehulahkeiset salihousut, jotka ulottuivat puoleen nilkkaan. Ja iso t-paita, tietenkin.
No, tuo tomera naisihminen päätti mennä ensimmäiseksi "tärinälaitteeseen" hieman tärisyttämään kroppaansa. Nainen meni seisomaan laitteen päälle ja kohta tärinä alkoikin kuulua (ja se peitti tietenkin musiikin.) Jatkoin touhujani, mutta pian huomasin naisen kummalliset liikkeet. Mummo nosti kätensä ylös ja venytti itseään pitkin pituutta, kun samalla tärinälaite hytkytti naista....ja tietenkin jokaista ruumiinosaa. Kohteliaasti voin kertoa, että nainen ei ollut kokoa S.
Seuraavaksi mummeli istahti laitteen edessäolevaan tuoliin ja väänsi tärinän yhä suuremmalle. Jalkansa hän asetti laitteeseen niin, että jalat hytkyivät ja hän itse saattoi jatkaa käsien venyttelemistä.
Kun nainen oli saanut tärinätoimenpiteet tehtyä, hän hyppäsi tomerasti pois laitteesta. Itse siirryin jalkaliikkeiden pariin ja myös nainen vaihtoi välinettä. Kesken sarjan mummo kysyi minulta: "käytkö usein täällä?" Vastasin mummolle, että vähintään kerran viikossa. Siihen mummo tuumasi: "hyvähyvä." Kun sanoin, että joskus parikin kertaa, hän totesi: "Aina vaan parempi." Huh, enpä ole ikinä saanut ihan mummoikäiseltä tuollaista kysymystä.
Rupattelimme siinä hetken, ja vaihdoin taas treenaamaan käsiä. Kun sain sarjani loppuun, huomasin mummon tarkkailevan minua. Tällä kertaa mummo sanoi: "kyllä sulla näkyy olevankin jo tuota käsilihasta". Siihen tuumasin, että tuleehan mun aika usein käytyä täällä....
Mummo oli topakka ja mukava. Rupattelimme siinä musiikista ja hän kertoi, että hänen kaikki kolme lastaan (n.40 v.) kuuntelevat eri musiikkia. Tuli siinä itsekin kaikki vaivat lueteltua ja mummo oli heti sitä mieltä, että kyllä minulla hieman notkossa taitaa olla selkä.
Pukuhuoneessa sain kuulla, että mummo on joskus itsekin ollut opiskelija Jyväskylässä! Hän kertoi asuneensa pienessä asunnossa kämppiksen kanssa. Oli kuulemma luovuutta saada kaikki huonekalut sinne mahtumaan. Lähtiessäni mummo sanoi, että kaipa me vielä joskus nähdään.

Huhhuh, tavalliset ihmiset osaavat yllättää - ainakin kommenteillaan. Ehkäpä minusta itsestäkin vielä kehkeytyy tuollainen tomera mummo, joka laukoo mielipiteitä sopiviin väleihin. Tai silloin, kun joku jaksaa kuunnella.