Huraa, yliopistosta!

Täällä sitä nyt ollaan.
Istun siskon sohvalla ja näpytän koneella. Eipä sitä ole tällä viikolla juuri ehtinyt tehdäkään.

En aio kirjoittaa tässä nyt opinnoistani. En sano muuta kuin sen, että kaikki on auki, eikä kukaan tiedä, mitä pitäisi tehdä... englannin, suomen kielen ja viestinnän linja kun on aivan uusi keksintö täällä Vaasassa.

Sen sijaan aion kertoa elämästä koulun ulkopuolella. Meillä oli heti ensimmäisenä iltana bileet. Kaikki meni niin  hienosti kuin olla ja voi...ja seuraavana aamuna klo 9 luennolle! tai no, oli siinä se akateeminen vartti.
puurokin kiehui hellalle (pesin sen kyllä, sisko!) ja suola jäi. Sitten poltin kieleni. Mutta ei se mitään, sillä edellisillan juomingit olivat jo vieneet sen mennessään. Ääni pihisi. Ja pihisee edelleen, koska seuraavana iltana täytyi mennä lauluiltaan... ja mitäpä muutakaan kuin juomalauluja merirosvoteemalla!

Elämäni on siis kaunista täällä. Katselen merta ja ihailen tähtiä. Katselen myös kuntosalin seiniä ja sen kattoa, koska siellä kimaltelevat värikkäät discopallot.

Ei elämäni silti ole ruusuilla tanssimista. Itse käyn kaupassa, itse laitan ruokani, hoidan asiani ja pidän kiirettä. Mutta en suinkaan ole yksin, ehen.

Yliopiston tekevät ihmiset, joita siellä on. En osaa kuvailla tarkemmin, se pitää itse kokea. Varmasti ehdin vielä stressata miljoonaa koetta ja kirota humanistin elämää, mutta onhan meillä toisemme. Vaikka sitten SOLLin palkkalistoilla, mutta kuitenkin.
Ystävät, joihin tutustumme, voivat olla tulevaisuutemme kontakteja. Meistä voi tulla kollegoja ja tukia ja turvia, joiden puoleen kääntyä - kuten opiskeluaikanakin.

En tiedä, mihin yliopistoelämä minut vie, mutta minulla on vakaa aikomus ottaa siitä selvää-selvänä tai ei!

Kesä meni jo...

Kun tässä yhtenä päivänä hain hevostani laitumelta, katselin, miten lehdet lensivät ilmassa. Oli pakko vilkaista lähellä kasvavia koivuja.

EI VOI OLLA TOTTA, LEHDET KELLASTUVAT NYT JO!

Ei kai se kesä vielä mennyt? Ei kai? Eihän?
Höh. Taisi se mennä. Kai. Mutta minä en luovuta! Pitkät kalsarit saavat odottaa.

Tai mitä sitten. Mitä sitten, vaikka se syksy tulisikin jo? Nimittäin tästä se kaikki alkaa. Tätä hetkeä olen odottanut: time of my life. Uusi paikkakunta, opiskelu, kaverit=uusi alku. Tai lehti. Tai what ever. Elämäni tulee muuttumaan jonkun verran.
Syksy on muutenkin mukavaa aikaa. Vielä on ollut lämmintä, mutta pahin hyttyskausi on jo ohi. Kelpaa hevosenkin olla, kun ampiaiset eivät pure.
Poimin juuri viinimarjoja pensaasta. Ei sillä, että se olisi lempihommaani. Mutta hyvässä seurassa se meni - ja ajatellessa sitä, miten köyhä opiskelija saa talvella makua puuroon.
Jos haluaa etsiä huonoja puolia, niin järvivesi on kylmää. Mutta sitä se on ollut koko kesän ja sen kanssa eletään! En pidä myöskään kylmän tulosta, hhrrrr! Vilukissa tärisee... mutta saan alkaa käyttää neuleita: villapaitoja, säärystimiä, lapasia ja pipoja. Ehkä vielä kaivan kutimenkin esiin! Tai jos opiskelut painavat, niin vink vink äidille ja mummolle...
Syksyllä on myös kiva miettiä, mitä kesällä tuli puuhattua. Muistan ikuisesti, miten tänä kesänä meillä oli kolmet perhejuhlat. Ja ne mökkihetket, ai että! Sitä paitsi: Kuka sanoo, ettei syksyllä tulisi "syksymuistoja". Uskon, että sellaisia, ikimuistettavia, ainakin yliopistossa pääsee tapahtumaan...

Niin. Ei kai tämä syksy niin paha sitten olekaan. Se, että kesä on ohi, saa sen vain kuulostamaan hirveältä. Sanotaan mieluummin niin, että syksy on tulossa!

Tuleva on tässä

Nyt sen vihdoin tapahtuu, titididi...
Meikä muuttaa pois kotoa!

Tai no ei ihan nyt. Mutta muutaman viikon päästä.

Koko viime talven haaveilin kirjoitusten lomassa "sitten kun pääsen omaan kämppään niin..." Tuota lausetta tuli käytettyä miltei kulumiseen asti. Vaikka ei kotioloista valittamista olisikaan ollut.
En vain voi uskoa, että tuo hetki koittaa niin pian. Kun sitä on pienestä asti tiennyt,että ala-asteen jälkeen koittaa yläaste, sitten lukio ja sitten...herra yksin tietää. Toki olen aina ajatellut, että yliopisto on se minun juttuni, mutten todellakaan voinut uskoa sitä vielä silloinkaan, kun postilaatikkoon kopsahti kirje Vaasan Yliopistolta. Varmasti oli tapahtunut jokin virhe, ei sinne noin vain voinut päästä!
Tosin, näinhän vaivaa lukemiseenkin. Mutta tämän piti olla juuri se koe, jonka otan rennosti ja annan mennä omalla painollaan. Kaikkia muita (neljää) pääsykoetta stressasin, mutta tämä vain jotenkin "käytiin" ennen Saksan-reissua. Ei mitenkään hutiloiden, tietenkään, mutta ilman paineta. Ilmeisesti se kannatti!

Kun koko elämän on miettinyt tulevaa, eikö olisi jo aika elää? Siis sitä omaa elämää. Olen vuosien varrella kerännyt ja saanut jos jonkinlaista "tulevaisuuskamaa", jota myöhemmin saattaa tarvita. Tavaroiden sijotuspaikkana on toiminut 1800-luvulta peräisin oleva kapiokirstu, joka on huolella hoitanut tehtäväänsä. Nyt kun on tullut aika avata arkun kansi ja kaivaa esiin astiat ja pyyheliinat, ei voi kuin ihmetellä, miten arkkuun on voinut mahtua noin paljon tavaraa!
Ongelmia lisää se, että tuleva keittiökaappitilani on todennäköisesti paljon pienempi kuin jättimäinen kapiokirstu. On sitä ennenvanhaan osattu sisustaa käytännöllisesti...

Vaikka en ole varma, miten saan "tulevaisuuskamani" ahdettua opiskelijaboksiin, olen varma sentään yhdestä asiasta: Vaikka Vaasa ei olisi paikkani, opiskelu tökkisi tai kohtalo heittäisi tielleni muita ongelmia, aion elää nyt sitä tulevaa. Se on TÄSSÄ!