Nyt sen vihdoin tapahtuu, titididi...
Meikä muuttaa pois kotoa!
Tai no ei ihan nyt. Mutta muutaman viikon päästä.
Koko viime talven haaveilin kirjoitusten lomassa "sitten kun pääsen omaan kämppään niin..." Tuota lausetta tuli käytettyä miltei kulumiseen asti. Vaikka ei kotioloista valittamista olisikaan ollut.
En vain voi uskoa, että tuo hetki koittaa niin pian. Kun sitä on pienestä asti tiennyt,että ala-asteen jälkeen koittaa yläaste, sitten lukio ja sitten...herra yksin tietää. Toki olen aina ajatellut, että yliopisto on se minun juttuni, mutten todellakaan voinut uskoa sitä vielä silloinkaan, kun postilaatikkoon kopsahti kirje Vaasan Yliopistolta. Varmasti oli tapahtunut jokin virhe, ei sinne noin vain voinut päästä!
Tosin, näinhän vaivaa lukemiseenkin. Mutta tämän piti olla juuri se koe, jonka otan rennosti ja annan mennä omalla painollaan. Kaikkia muita (neljää) pääsykoetta stressasin, mutta tämä vain jotenkin "käytiin" ennen Saksan-reissua. Ei mitenkään hutiloiden, tietenkään, mutta ilman paineta. Ilmeisesti se kannatti!
Kun koko elämän on miettinyt tulevaa, eikö olisi jo aika elää? Siis sitä omaa elämää. Olen vuosien varrella kerännyt ja saanut jos jonkinlaista "tulevaisuuskamaa", jota myöhemmin saattaa tarvita. Tavaroiden sijotuspaikkana on toiminut 1800-luvulta peräisin oleva kapiokirstu, joka on huolella hoitanut tehtäväänsä. Nyt kun on tullut aika avata arkun kansi ja kaivaa esiin astiat ja pyyheliinat, ei voi kuin ihmetellä, miten arkkuun on voinut mahtua noin paljon tavaraa!
Ongelmia lisää se, että tuleva keittiökaappitilani on todennäköisesti paljon pienempi kuin jättimäinen kapiokirstu. On sitä ennenvanhaan osattu sisustaa käytännöllisesti...
Vaikka en ole varma, miten saan "tulevaisuuskamani" ahdettua opiskelijaboksiin, olen varma sentään yhdestä asiasta: Vaikka Vaasa ei olisi paikkani, opiskelu tökkisi tai kohtalo heittäisi tielleni muita ongelmia, aion elää nyt sitä tulevaa. Se on TÄSSÄ!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti