Elämä on juhla?

Samuli Putro laulaa: "elämä on juhla" . Ei elämä silti pelkkää juhlaa ole.

Kun on uudessa paikassa ja uudet piirit, sitä täytyy hetken kokeilla rajojaan.  "Vaikka hetki on raskas ja vaikea, se on elettävä huolella". Näinhän asia on, ja aion todellakin ottaa joka hetkestä kiinni. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Olen loppuen lopuksi omillani, vaikka siskon kanssa vielä punkkaankin. On totta, että "Jokaisesta joku välittää", mutta vastuu on aina itsellä. Itselle ei auta selitellä, miksi tein mitäkin. Kun tietää totuuden, on vaikea uskotella itselleen muuta. Jokainen päätös täytyy hoitaa itse. Toki aina voi kilauttaa kaverille tai äidille tai mummolle, mutta olet silti itse se, joka tietää parhaiten. Välillä tuntuu : "Yhtä kaikki onni on kuin postinkantaja, hoidettuaan homman siirtyy taloon seuraavaan,, ei auta kuin yrittää ja yrittää..." 

Päätöksenteossa vakeinta on silti se, että usein et päätä vain omista asioista. Jälkeenpäin kuvailee tilannetta: "Enkä tiennyt oonko seitissä vai siimana, niin solmussa kuin verkot usein on". Olisi helpompaa päättää vain omista asioistaan, eikä miettiä muita. Kuten teen joskus liikaakin. Pitäisi elää omaan tyyliin! Muistutan siksi välillä itseäni, että olen itse se, jonka elämästäni päättää. Jos en tee sitä, sen tekee joku muu ja ties miksi elämä muuttuu.

"Nuoruus on murhenäytelmä
Saarivaltio eksyksissä
Nuoruus on ventti leuassa
Naurunpyrskähdys kuilun partaalla
Haparoivat katseet
Huulten sipaisu ja suudelma
Käsi hiusten syleilyssä
Toinen takataskussa"

Elämä ja nuoruus on sitä, miten itse sen koet. Sinä päätät, sinä myös otat siitä vastuun. Ja ilon irti! En halua elää kuin viimeistä päivää, vaan haluan elää joka päivän ja vanhana miettiä näin:

"...On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista 
Että kuiskauskin on huuto

En vaihtais sekunttiakaan

En nuoruutta en vimmaisia kasvukipuja, en jäätä joka murtui..."

Eläkäämme siis elämämme meille itselle sopivammalla tavalla!

Siskon sohvalta

Olen asunut siskoni huomassa jo muutaman viikon. Pelkäsin asiaa kovasti etukäteen ja mietin, miten tulemme toimeen. Siitä on aikaa, kun olemme jakaneet asunnon...

Olin huolissani siisteydestä. Myönnän, että olen tarkka omista tavaroistani ja varsinkin siitä, että niiden lainaamiseen kysytään lupa ja että ne palautetaan paikalleen käytön jälkeen. Olen kuitenkin oppinut joustamaan asiassa, koska täällä asuessani lainaan itse paljon siskoni tavaroita (!). Yleensä siivoan säännöllisesti huoneeni. Kun siskoni pyysi pesemään wc:n, minulta meni viisi päivää koota itseni ja tarttua harjaan...
Olen silti myös pystynyt säilyttämään "itseni". Minusta ei ole tullut siskoni kopio enkä ole vienyt hänen elämäänsä. Yllättäen olen huomannut, että hänestä on ollut paljon hyötyä!

On niitä huonojakin puolia toki tullut esille. Pitää hyväksyä toisen tavat, rytmit ja se, että kämpässä voi joskus oleskella siskon kavereita. On sitä petauspatjallakin nukuttu...
Nukkumisesta puheen ollen, olen viettänyt nämä kolme viikkoa sohvalla! Niskakipukin on sen mukaista, mutta voisivat asiat pahemminkin olla. Siten, ettei minulla olisi kattoa olenkaan pääni päällä.

Yksi huono puoli on se, että joudut selittämään, minne menet ja koska tulet kotiin ja millaista oli ja kenen kanssa ja niin edelleen ja niin edelleen. Se on vähän kuin kotopuolessa asuisi, mutta onneksi siskoni on ymmärtäväinen. Opiskelija itsekin...

En olisi myöskään kuvitellut, mutta tänä aamuna teimme jopa aamulenkin yhdessä. Amazing, pystyin kävelemään kunnolla tällä jalalla! Oli kaunista, aurinko kiilteli meren pinnasta ja puut tuoksuivat. On ihanaa olla veden äärellä.

Niin, odotan silti omaan kämppään pääsyä. Ah, 140cm sänky ja oma rauha, I can´t wait! Ei selontekoa, ei lainattuja tavaroita. Jos olo tulee yksinäiseksi, pääseehän sitä aina takaisin siskon sohvalle... vaikka siinä vaiheessa varmasti jo kaverit vievät yksinäisyyden pois ja tuovat hyvän mielen, jos surettaa.

Päätän tämän tekstin kuitenkin iloiseen johtopäätökseen: Ei tämä ollutkaan niin paha, miltä kuulosti!

relationships

Tässä maailmassa eletään suhteilla. Et voi eristäytyä yksin maailmaasi-  tai voit, muttet tule pärjäämään. Jokainen tarvitsee jonkun.

Yliopisto on siitä mukava paikka, että siellä tutustuu helpostii uusiin ihmisiin. Erilaiset tapahtumat yhdistävät ihmisiä, tai niitä, jotka tapahtumiin haluavat osallistua. Sekin on vapaaehtoista.

Eilisissä kastajaisissa oli tunnelmaa. Erilaisia rasteja, erilaisia tehtäviä. Tulipa sitä saunottua teekkareiden saunassakin...
En väitä, että kaikilla siellä olleilla olisi ollut hauskaa. Mutta minulla oli. Tunnelma oli käsinkosketeltava, kun kaikki puhasivat yhteen hiileen parhaiden pisteiden saamiseksi. Meillä esimerkiksi oli "joulupukki", joka tiesi jokaisen tarpeet ja lahjoi tutoreita lahjasäkistään! Tutuksi tulivat nakkisinappitabascokarkkijuoma, jota kaikki  saivat vuorotellen maistaa.

On toisaalta harmillista, että useimmat tutustumiset tapahtuvat alkoholin vaikutuksen alaisena. Mutta parempi sekin, kuin ei kavereita ollenkaan...

Tästä tekstistä ei ollut tarkoitus tulla "ystävyys on ihanaa, blaa,blaa,blaa"-jorinaa. Muista kuitenkin se, että ihminen katuu elämässään useammin asioita, joita on jättänyt tekemättä kuin joita on tehnyt. Uusiin ihmisiin tutustuminen ei aina välttämättä ole kovin helppoa, mutta se kannattaa. Itse en kadu ainoatakaan kättelyä ja nimen lausumista.

Jokainen tarvitsee jonkun. Toinen yhen, toinen kasi, kolmas kymmenen. Älä jätä tilaisuutta käyttämättä.

Liikunnan "riemuista"

Liikun paljon. Tai ainakin ennen liikuin.

Aamulla parasta oli lähteä juoksulenkille, tehdä vähän lihaskuntoa ja käydä saunassa (hetivalmis sauna - mikä keksintö!). Sillä tavalla unihiekat karisivat, sain raitista ilmaa ja rusketusta. Kun lenkilläkäynti aamuisin tuntui liian kylmältä ja vaihdoin maisemaa kotipuolesta opiskelukaupunkiin, lenkki vaihtui saliin. Aloin jo pitää vauhdikkaista tunnista, musiikista ja katosta roikkuvista discopalloista. Erityisesti hierovat tuolit olivat makuuni...

Ennen kaikkea liikuin omaksi ilokseni ja jotta pysyisin kunnossa. Tietenkin ulkonäön, mutta myös esim. selkäkipujen takia. Liikunta auttoi.

Mutta ei auta enää. Tänään selvisi, että olen saanut rasitusvamman! Oli todella kiva yllätys sen jälkeen, kun ajattelin nyt liikunnan avulla pitäväni itseni kunnossa.
Ehkä voisin ruveta ajattelemaan kuin ala-asteella. Että liikunta, kaikenlainen liikunta on paskaa. Mitä järkeä ponnistella itsensä punaiseksi verenmaku suussa ja kaupan päälle saada kipeät lihakset? Menisivät oikeisiin töihin, niissä voi nostella muutakin kuin rautaa, siis olla hyödyksi!
Mutta vammoja tulee oikeissa töissäkin, kuulemma.

Tämä minun juttuni on silti eri asia. Aivan epäreilu sellainen. En minä treenaa päämäärätietoisesti, en ole huippu-urheilja saati urheilija ollenkaan! Omaksi ilokseni minä vaan ja sitten saan urheilijoiden sairauden!

Ei auta kuin nauttia kortisonipiikkejä ja toivoa, että tämä menisi ohi. Jos ei mene, tiedossa on leikkaus. Se on ainakin varmaa, että tanssitunnit ja aerobic ovat minun kohdallani käyty. Ainakin vähäksi aikaa.

Elämä on epäreilua, mutta ei auta kuin kärsiä. Sitten vain sisulla hevosen selkään ja kohti uusia koettelemuksia!