Liikun paljon. Tai ainakin ennen liikuin.
Aamulla parasta oli lähteä juoksulenkille, tehdä vähän lihaskuntoa ja käydä saunassa (hetivalmis sauna - mikä keksintö!). Sillä tavalla unihiekat karisivat, sain raitista ilmaa ja rusketusta. Kun lenkilläkäynti aamuisin tuntui liian kylmältä ja vaihdoin maisemaa kotipuolesta opiskelukaupunkiin, lenkki vaihtui saliin. Aloin jo pitää vauhdikkaista tunnista, musiikista ja katosta roikkuvista discopalloista. Erityisesti hierovat tuolit olivat makuuni...
Ennen kaikkea liikuin omaksi ilokseni ja jotta pysyisin kunnossa. Tietenkin ulkonäön, mutta myös esim. selkäkipujen takia. Liikunta auttoi.
Mutta ei auta enää. Tänään selvisi, että olen saanut rasitusvamman! Oli todella kiva yllätys sen jälkeen, kun ajattelin nyt liikunnan avulla pitäväni itseni kunnossa.
Ehkä voisin ruveta ajattelemaan kuin ala-asteella. Että liikunta, kaikenlainen liikunta on paskaa. Mitä järkeä ponnistella itsensä punaiseksi verenmaku suussa ja kaupan päälle saada kipeät lihakset? Menisivät oikeisiin töihin, niissä voi nostella muutakin kuin rautaa, siis olla hyödyksi!
Mutta vammoja tulee oikeissa töissäkin, kuulemma.
Tämä minun juttuni on silti eri asia. Aivan epäreilu sellainen. En minä treenaa päämäärätietoisesti, en ole huippu-urheilja saati urheilija ollenkaan! Omaksi ilokseni minä vaan ja sitten saan urheilijoiden sairauden!
Ei auta kuin nauttia kortisonipiikkejä ja toivoa, että tämä menisi ohi. Jos ei mene, tiedossa on leikkaus. Se on ainakin varmaa, että tanssitunnit ja aerobic ovat minun kohdallani käyty. Ainakin vähäksi aikaa.
Elämä on epäreilua, mutta ei auta kuin kärsiä. Sitten vain sisulla hevosen selkään ja kohti uusia koettelemuksia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti