Ähky vai nälkä?

Taas on joulu ja pukki kävi. Joululaulut soi, maha on ähky ja suklaata on syöty. On syöty laatikot ja kinkut ja kuivakakut ja nyt löhötään. On piparia ja lahjoja ja laiskottelua ja rauha. Vai onko?

Miettikää, kaikilla ei ole. Kaikilla ei ole lahjoja, ei ruokaa, eikä ähky olo. "Ei nälkäinen tiedä kuinka kylläinen kärsii" -sanonta voi hyvinkin pitää paikkansa, kun toiset makaavat lahjavuoren keskellä mahojaan pidellen ja toiset pitelevät mahaansa nälästä. Ja sitten joulun jälkeen uutisoidaan, miten paljon taas meni ruokaa roskikseen.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun toisilla on kaikki ja toisilla ei mitään? En halua moralisoida ketään, enkä itsekään harrasta sen kummemmin vapaaehtoistoimintaa. Mietin vain, miksi homma menee, miten menee.

Joulun alla tutustuin Joulupussikeräykseen, jonne sai viedä ruokaa ja tavaraa ja ne lahjoitetitiin vähävaraisille. Se on konkreettista apua, jos mikä. Avunsaajat valittiin jäjestöön lähetettyjen hakemusten perusteella.

On suuri kynnys hakea apua ja tunnustaa olevansa vähävarainen. Ehkä se on osasyynä siihen, miksi ihmisten on vaikea auttaa toisiaan. Aina ei välttämättä voi huomata, kun naapurilla menee huonosti. Sitä voidaan peitellä. Siksi joulupussikeräyksen kaltainen apu on hienoa toimintaa, koska voi olla varma, että apu menee perille.

Toinen vaihtoehto on se, että olemme niin sokeita, että emme huomaa tai halua auttaa. Sitten vika on meissä. Jos sulkee silmät toisen kärsimykseltä, se ei ole hyvän merkki.

Uskoni ihmiskuntaan on onneksi edelleen sen verrran vahva, että uskon meidän auttavamme toisiamme. Onneksi meillä sentään on keräyksiä ja muita ja auttaminen saattaa varmasti auttajankin joulumielelle.

Ihminen tarvitsee toista, oli  varallisuus mikä hyvänsä. Pitäkää siis toisistanne hyvää huolta ja muistakaa välittää lähimmäisistänne. Hyvää joulua!

Käsi kädessä

Eräänä kauniina päivänä katselin ulos työpaikan ikkunasta. Jalkakäytävällä kulki lauma esikouluikäisten näköisiä lapsia, jotka talsivat eteenpäin opettajien johdolla. Pienet oppilaat olivat asettuneet parijonoon ja heidän kasvoiltaan loisti innostus. Kiinnitin huomioni viimeisenä kulkeviin tyttöihin, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni ja kirivät matkaa edellä oleviin.

Näin siinä itseni ja parhaan ystäväni. Liikunta ei alakouluikäisenä lempiharrastukseni, mutta niin sitä vain selvittiin ystävien kanssa jopa hiihdosta umpihangessa. Kirimme sisulla toisiamme jatkamaan, hauskaakin meillä taisi olla.

Ensimmäinen ajatukseni kuitenkin oli: Miksi kaksi kaverusta pitävät toisiaan kädestä kiinni?
Kun mies ja nainen pitävät toisiaan kädestä kiinni, useimmiten oletus on, että he pitävät toisistaan, ehkäpä seurustelevat. Asetelma on luonnollinen, he kaipaavat läheisyyttä.
Mutta miksi kaksi esikouluikäistä, samaa sukupuolta olevaa kaverusta pitelevät toisiaan kädestä kiinni kävellessään?

Kysytäänpä toisin päin. Miksi he eivät pitäisi toisiaan kädestä kiinni? Tuskin kaksi lasta ajattelevat mitään kummempia, kun he käsi kädessä tallustavat katua eteenpäin. Jokin motiivi heillä kuitenkin täytyy olla.


Läheisyys. Se on jotain, mitä ihminen kaipaa, vaikkei sitä sen tarkemmin ajattelisi. Se on kumma, miten ihminen on laumaeläin, vaikka muuta väittäisi. Ihminen kaipaa toisen kosketusta ja läheisyyttä. Toisen seuran ei tarvitse olla sen kummempaa. Ehkä noidenkin esikoululaisten mielestä oli yksinkertaisesti mukavaa tarttua toisen tassusta kiinni. Sitä se on, jos toisesta ihmisestä pitää.

Yksin

Luin juuri Juhani  Ahon kirjan nimeltä Yksin. Kirjassa on alle sata sivua, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla  kirjailija on onnistunut lataamaan siihen monia ajatuksia, jotka jäävät miettyttämään.

Kirja kuvaa nuorta miestä, joka pakenee toivotonta rakkauttaan Pariisin vilinään. Kieli on omituista nykylukijalle, se soljuu paperilla kertovan runon lailla. 1800-luvun loppupuolella kieli on muutenkin ollut hieman erilaista, mutta Ahon kirjoittamana se toimii edelleen.

Mies on toivottoman rakastunut Annaan. Anna on hänen ystävänsä pikkusisko ja he viettävät yhdessä aikaa.  Lopulta mies uskaltaa kysyä, josko Anna olisi hänestä kiinnostunut. Mies saa kieltävän vastauksen ja pakenee Pariisiin taiteilija-apurahan turvin.
Vaikka Pariisissa vilisee kauniita naisia ja houkutuksia, yhä vain mies elättelee toivoa Annasta. Mies on yksinäinen. Hän näkee Annan joka puolella. Hän lähettelee kirjeitä Annan veljelle. Mies ei saata uskoa, etteikö Annalla olisi tunteita häntä kohtaan.
Lopulta hän näkee lehdestä ilmoituksen, että Anna on kihlautunut toisen kanssa. Hän lähtee Punaiseen Myllyyn ja makaa prostituoidun kanssa, mutta ei saa silti Annaa mielestään. Anna pysyy hänen muistoissaan ikuisesti.

Miten toivotonta onkaan rakkaus. Välillä lukiessa iskee ärsytys, että älä nyt jaksa valittaa, katsele uusi. Kuinka epätoivoinen päähenkilö onkaan! Samalla kirja on silti kaunis, vaikka raastaakin lukijan sydäntä. Yksin kuvaa, miten ihminen voikaan rakastaa toista, mutta aina kaikki palaset eivät loksahda kohdalleen. Koko kirjan ajan toivoin, että mies unohtaisi Annan ja löytäisi jonkun muun, mutta "poissa silmistä, poissa sydämestä" ei toimi tässä romaanissa.

"Minun sydämeni vapisee, minä tahtoisin hänet kokonaan omistaa, mutta samalla tunnen kipua rinnassani, sillä eihän hän ole minun, enhän tiedä, rakastaako hän minua. Viikon päästä täytyy minun jättää hänet, ja kuka tietää, missä ja kuinka likellä on se, joka on hänet minulta ottava."

Juhani Ahon kuvaukset tunteentiloista ovat kokonaisvaltaisia. Ne uppoavat suoraan lukijaan. Vaikka aihe kuulostaa synkältä, kirja on lukemisen arvoinen. Tajuan, miten onnellinen itse olen.