Annetaan armoa toisillemme

Olen kohta lykenut Tolstoin Anna Kareninan loppuun. Hyvä on, myönnän: vielä parisataa sivua. Mutta silloin, kun sain lähes 800-sivuisen nivaskan käsiini, epäröin, että tuskinpa saan tätä kahlattua koskaan viimeisille sivuille asti.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut ylistää itseäni tiiliskiven lukemisesta, vaan kirjoittaa siitä, mitä kirja sai minut pohtimaan. Ihmisiä. Jos joku väittää, että maailma on mysteeri, niin ovat ihmisetkin.

Tolstoi on mainio tarinankertoja, mutta vielä parempi ihmisten kuvailija. Jokaisesta kirjan hahmosta saa täydellisen kuvan. Jännittäväksi kirjasta tekee sen, että se kuva muuttuu. Horjuu ja vaihtelee. Ihmisten kuvailua erilaisten ihmisten näkökulmasta. Taidokasta.

Anna Karenina, jonka ympärille kirjan tapahtumat nitoutuvat, on yksi kirjan kiehtovimmista hahmoista. Valehtelematta voin sanoa, että sadan ensimmäisen sivun aikana odotin, koska Anna suvaitsee ilmaantua paikalle. Lopulta hän tulikin: näyttävästi, mutta vaatimattomasti. Ristiriitaistako?

Anna on viehättävä ja kohtelias nainen, jota kaikki ensin ihailevat. Anna ei koreile, mutta on hienotunteinen ja hyväkäytöksinen nainen. Pian hän kuitenkin huomaa, ettei rakasta miestään -hän rakastuu toiseen, saa tämän kanssa lapsen ja muuttaa pois aviomiehensä luota. Annan maine murenee.

Yhtäkkiä kaikki alkavat paheksua Annaa. Hän elää siveetöntä elämää, mikä tuon ajan Venäjän seurapiireissä on katastrofi. Anna tuntee suurta häpeää, mutta tahtoo elää rakastettunsa kanssa.

Kukaan ei halua tavata Annaa. Ne, jotka tapaavat, ihastuvat häneen välittömästi: hän on kaunis, kiehtova, eikä tee numeroa itsestään. Jokainen mies, joka Annan tapaa, menee pökerryksiin hänen viehätysvoimastaan. Naiset säälivät, mutta ovat mielessään kateellisia Annalle. Hän on uskaltanut antaa elämänsä tosirakkaudelle.

Mitä me ihmiset oikeasti olemme ja toisista ajattelemme? Onko se kateellista panettelua, ihailua vai sääliä?

Ja mitä sillä oikeastaan on väliä. Ainoastaan sillä on väliä, että itse tiedämme, ettemme heitä elämäämme hukkaan. Meidän jokaisen tulisi kunnioittaa lähimmäisiämme ja heidän valintojaan, vaikka ne eivät aina meidän mieleemme olisikaan. Suvaitsevaisuus on se, mikä tekee ihmisestä välittömän. Annetaan armoa toisillemme.

Sianliha -sabotage

Sikalakuvat ovat taas tulleet julki...

Mielestäni on hyvä, että ihmiset alkavat pohtia, mistä heidän ruokansa tulee, kuka sen tuottaa ja millä hinnalla. Mitä enemmän tietoisuutta, sen parempi. Mutta minkä takia suomalaisen, puhtaan ja hyvintuotetun lihan maine pitää mennä pilaamaan?

Kuuntelin juuri YleX -radiokanavaa, jossa suomalaisesta sianlihantuotannosta väittelivät lihan tuottaja ja aktivisti, joka itsekin on käynyt kuvaamassa sikatilalla. Aktivisti sanoi, että he halusivat tuoda julki sikatilan arkea -eiväthän kaikki kuvat suinkaan ollu skandaalihakuisia. Mietinpä tässä vain, että jos he haluavat tuoda julki sikatilan arkea, miksi he käyvät sikatilalla luvattomasti kuvaamassa, vieläpä yön hämärissä? Eikö ole jo sinänsä hiukan arveluttavaa vierailla toisen tontilla keskellä yötä kameran kanssa? "Yön Timona" liikkuminen rikkoo sitä paitsi yksityisyyden suojaa. Jos aktivistit tahtovat nähdä sikatilaa, he voivat ystävällisesti pyytää sikatilalliselta päästä vierailulle. Todennäköisesti siankasvattaja suostuu vierailuun ilomielin. Suurimmalla osalla ei ole mitään salattavaa.

Sikatilan omistaja kertoi, että kuvien ottamisen jälkeen tiloja on tarkastettu, eikä niistä ole löytynyt puutteita. Minkä vuoksi nämä kuvat sitten aiheuttavat skandaaleita? Onhan suomalaisissa sairaaloissakin sairaita ihmisiä eikä niitä käydä kuvaamassa. Yhtä lailla sikaloissa on sairaita sikoja, jotka ovat tarkkailun alaisina sairaskarsinoissa. Onko siinä jotain ihmeellistä?

En toki väitä, että jokaisella sikatilalla asiat olisivat hyvin. On varmasti tiloja, jotka eivät täytä lain määräyksiä. Kaikki tilat ovat kuitenkin eläinlääkärin tarkkailun alaisena ja niissä tehdään jatkuvasti tarkistuksia. Mitä siihen tulee, että ns. tehotuotannossa eläimet voivat huonosti, on täyttä puppua. Mitä uudempi on sikala tai vaikkapa navetta, sitä paremmin jo sen rakennusvaiheessa ja suunnittelussa on otettu sian tarpeet ja vaatimukset huomioon.

YleX:ssä haastateltu siankasvattaja vahvisti kantaani. Hän sanoi, että huonosti hoidetuissa sikaloissa on yleensä vain yksi ihminen töissä - ne ovat pieniä. Isoissa yksiköissä taas täytyy pitää montaa työntekijää töissä. Tällöin sioilla on enemmän valvojia ja eri hoitajat huomioivat erilaiset yksityiskohdat sianhoidossa. Sianhoito ei ole vain yhden ihmisen harteilla.

Jos tila on huonosti hoidettu, taustalla on usein isännän tai emännän sairastuminen tai muu kyvyttömyys hoitaa eläimiä. Nykyisinhän maatiloilla ei ole mitenkään harvinaista, että työn painaessa harteita maanviljelijä uupuu. Eikö jo tähän pitäisi kiinnittää huomiota? Miksi maanviljelijät uupuvat? Heitähän eivät työaikalait ynnä muut koske... eivätkä he paljon palkkaansakaan voi vaikuttaa. Paperityöläiset voivat mennä lakkoon, mutta jos lihantuottajat lakkoilisivat, eläimet kuolisivat nälkään!

Todella harmillista, että harva aktivisti on oikeasti tutustunut tilan toimintaan ja eläinten hyvinvointiin. Onko sitten oikein, että he pitävät esim. koiraa kerrostalossa? Harmillista on myös se, että tuollaiset kuvat saastuttavat kuvan suomalaisesta lihantuotannosta. Ongelmatilat ovat todella harvassa, lihantuotantomme on huippulaadukasta muuhun Eurooppaan verrattuna. Olisiko parempi vaihtoehto sitten syödä ulkomaista lihaa, jonka alkuperästä emme tiedä?

Ihmiset, ostakaa hyvällä omallatunnolla joulukinkkunne. Lihantuottajat ovat nekin tienestit hyvällä, rehellisellä työllä ansainneet.

Eniten maailmassa

Jos jotain rakastaa eniten maailmassa, onko se mahdollista saada? Tai kun sen vihdoin saa, miten onnistuu sen säilyttämään?

En tiedä, onko se edes mahdollista. Saada se, mitä eniten haluaa. Se, mitä eniten haluaa ja se, mitä eniten rakastaa.

Ketään eikä mitään ei voi koskaan saada omaksi. Sen voi silti saada lainaan, edes hetkeksi. Minulle tuo laina riittää mainiosti. En halua omistaa ketään. Mutta kun saisi edes lainalle…

No, minulla on käynyt hyvä tuuri. Olen saanut lainalle sen, mitä rakastan. Olen saanut sen, mitä halusinkin. Ja haluan edelleen.

Mutta mitä seuraavaksi? Mitä siitä eteenpäin? Kauanko laina-aika kestää? Kun vain virallisemmista sopimuksista tehdään kirjallinen paperi.

Aluksi tuntuu, että edes pieni hetki riittää. Sen jälkeen sitä alkaa haluta enemmän. Laina-ajalle halutaan pidennettyä, jatkoaikaa, lopulta ikuisuutta. Mutta jos se on ikuista, onko se silloin laina-aikaa? Kun ei toista voi koskaan omistaa.

Jos tietäisin, miten lainan saa pysyväksi, antaisin sille loppuelämäni pantiksi.

Haluan vangita hetken. Oli se sitten hetki ystävän, koiran, perheen tai oman rakkaansa kanssa. Rakkaita ne ovat kaikki. Kunpa vain olisivat muutakin kuin lainassa.

Koulu sivistyksen uhkana

Koulunkäynnin pitäisi lisätä ihmisen sivistystä, mutta mitä jos se viekin aikaa sivistykSELTÄ?

Koulun perimmäinen tarkoitus on sivistää ihmistä. Varsinkin lukio, joka jo itsessään on yleissivistävä koulu. Aina se ei kuitenkaan niin ole.

Miettikää, mitä kaikkea ehtisimmekään tehdä, jos koulukirjat eivät veisi aikaamme? Miten kerkiäisimmekään sivistää itseämme muulla tavoin!

Jos koulukirjat eivät veisi aikaani, olisin jo varmasti lukenut Tolstoin Anna Kareninan loppuun saakka. Nyt olen sivulla 200 ja sivuja on tuhat.

Jos koulu ei veisi näin paljon aikaani, ehtisin tekemään enemmän lehtijuttuja. Tapaisin uusia ihmisiä, oppisin aina heiltä jotain, kehittyisin kirjoittamisessa ja saisin vielä palkkaakin. Palkalla voisin sivistää vielä lisää itseäni esimerkiksi käymällä teatterissa. Koulussa taas harvemmin teatteriin pääsee. Hyvässä lykyssä kerran koko lukioaina. Koulusta taas ei palkkaa saa, joten työnteko olisi varteenotettava vaihtoehto, ellei minun tarvitsisi uppoutua koulukirjojen ihanaan maailmaan.

Hyvä on, myönnän, että opiskelemme koulussa, jotta myöhemmin saisimme sen leivän pöytään. Mahdollisesti vielä Volvon ja koirankin. Mutta hei, ei koulu sentään opeta kaikkea!

Opettaako koulu, miten jutellaan small talkia naapurin kanssa? Opettaako koulu, miten lohduttaa kaveria, kun hänellä menee huonosti poikaystävänsä kanssa? Opettaako se keinoja, miten selviytyä krapulasta?

Ehkä moni vain pelaisi Tetristä tai CS:ää, jos läksyjä ei olisi. Mutta tuskin kaikki heistä nytkään läksyjään tekevät. Koulutöiden helpottuminen auttaisikin erityisesti tunnollisia oppilaita. Koulutöiden sijasta he oppisivat edes joskus rentoutumaan ja etsimään omaa, mukavaa tekemistä. Näin heillä jäisi aikaa myös sosiaalisten kontaktien ylläpitämiseen ja elämänkouluun. Esimerkiksi opettelemaan sitä krapulasta selviämistä...

Ei koulusta kaikkea tietoa saa, vaikka Suomessa on korkea koulutustaso. Pärjäisimme varmasti ihan hyvin ilman paria ylimääräistä matikantehtävääkin. Vapautuneella ajalla voisi vaikka syventyä siihen Anna Kareninaan, mikä etenee hitaasti, mutta varmasti kohti tuhanetta sivua...

musiikin huumaa

Musiikki. Se on ihmiselle kuin huumetta. Siitä ei pääse millään eroon, sitä haluaa lisää jatkuvasti, sitä kuulee joka paikassa, se on yleinen keskustelun aihe. Jokaisella on tietenkin omat mieltymyksensä: minulle se on raskaampi musiikki kuten rock ja hevi, narkomaaneille se on amfetamiini tai heroiini.

Kun laitapuolen kulkijat vetävät viivaa, minä douppaan itseäni musiikilla. Juostessani metsässä korvissani pauhaa Pendulum, jonka rytmit eivät anna minun hidastaa tahtiani. Kotiin päästyäni käperryn vilttiin tietokoneen äärelle kirjoittamaan. Silloin taustalla soi Chisun Yksinäisen keijun tarina. Kietoudun musiikkiin ja kuuntelen, mitä se kertoo. Kun narkomaani pääsee sfääreihin naukkailemillaan aineilla, minä olen pilvissä kuunnellessani upeita sanoja ja hienoa melodiaa. Musiikki on parhaillaan silloin, kun se saa aikaan hyvänolontunteen ja kylmänväreitä.

Riippuu aikalailla vuodenajasta, millainen musiikki minuun uppoaa. Kesällä menee kevytkin rallatus, jos se on tarttuva ja varma kesähitti. Toisaalta se saattaa loppukesästä jo ärsyttää aika tavalla...

On myös seurasta kiinni, millaista musiikkia kuuntelen. Kun istun yksin käpertyneenä nojatuoliini, kuuntelen rauhallista musiikkia, jossa on paljon hienoja sanoja, joista löydän merkityksen itselleni. Kun vietän iltaani ystävien kesken, haluan menevää musiikkia ja jotain, mikä tanssittaa.

Niin, tanssi ja musiikki. Baari ei ole baari ilman musiikkia, jonka tahdissa voi tanssia aamuun asti. Musiikki vie mukanaan, se virtaa vereeni kuin narkkarin heroiini, se vaikuttaa minuun kuin paraskin trippi, minkä ihminen voi saada.

Monilla ihmissuhteillani on tunnareita. Ei välttämättä mitään tiettyä, mutta muisto yhteisistä hetkistä. Esimerkiksi High school musicalin Together everyone laittaa suun virneeseen väkisinkin!

En tarvitse sen kummempia huumausaineita eikä ole kyllä koskaan tullut mieleenikään sellaisia ottaa. Hyvä musiikki on se, mistä saan parhaimmat "kicksit."

Olisi yksi nuoruus käytettävänä...

Nuoruus. Mitä se on?

Nuoruus on elämää. Nuoruus on juhlimista, alkoholia, kavereita ja risaisia suhteita. Nuoruus on kaikkea sitä, mitä vanhana ei enää ole. Nuoruus on unelma, jota vanhat haikailevat. Nuoruus on elämän parasta aikaa. Nuoruus on nuoruutta, jota ei voi takaisin saada.

Nuoruus on elämän vaihe, jota joko vihaa tai rakastaa. Sen elää vain kerran, eikä sitä voi saada takaisin. Ihmisen käsketään nauttia nuoruudesta. Mutta tuntuuko nuoruus nautittavan arvoiselta?

Nuorelle asetetaan paljon odotuksia, miten tulee olla ja käyttäytyä. On selvittävä koulussa, vanhempien tarkkailun alaisena ja aikuismaisena, kuitenkaan vielä suurempaa itsenäisyyttä. Kuulostaako elämältä, josta voisi nauttia?

Hyvä on. Kuvitellaan, että nuoruus on ihmisen parasta aikaa. Miten haluaisit sen käyttää?

Julitko ystäviesi kanssa, juotko itsesi humalaan, juoksetko läheiseen leikkipuistoon haikailemaan lapsuuttasi, sotketko kaikki ihmissuhteesi, laitatko elämän risaiseksi siksi, koska olet nuori?

Kaikki eivät suinkaan tee noin. Jokainen valitse oman polkunsa ja päättää, miten nuoruutensa tahtoo elää.

Minä itse aion nauttia nuoruudesta, olla ystävieni kanssa, joskus repäistä ja juhlia aamuun asti. Teen asioita, joita rakastan. Vietän aikaani ihmisten kanssa, joita rakastan. Haluan ELÄÄ ja tehdä asioita, joista ei enää vanhana voi nauttia. Aion todellakin elää nuoruuteni, vaikka villeyttä en aio vanhanakaan hukata.

Vanhana ihminen ei kadu asioita, joita on tehnyt, vaan asioita, joita on jättänyt tekemättä. Siksi otankin siitä oppia ja elän NYT. En halua nuoruudeltani sitä, että istun ainoastaan koneen koneen ääressä ja valitan tylsyyttä.

Miten sinä haluat nuoruutesi käyttää?

Aikuisuus, mitä se on?

Olen 18. Jee, täysi-ikäinen!

Kuka ihme on keksinyt väittää, että 18-vuotiaana ihminen on täysi-ikäinen? Saahan silloin ajokortin, oikeuden ostaa alkoholia ja hoitaa omat raha-asiat. Silti, huolimatta näistä oikeuksista, mielestäni ihminen ei ole täysi-ikäinen. Ei silloin, eikä koskaan.

Voimmeko väittää, että 30-vuotias mies, joka ryyppää 15-vuotiaiden kanssa, käyttäytyisi aikuisten lailla? Voimmeko väittää, että isot yritysjohtajat kantaisivat aikuisten vastuuta käyttäessään lapsityövoimaa tai palkatessaan halpatyöntekijöitä? Entä ihmiskaupan välittäjät, onko heillä aikuisen moraalia?

Tavallinen kansalainen, töissä klo 8-16, kolme lasta, koira, tila-auto ja omakotitalo kaupungin lähiössä. Onko hän aikuinen? Hän on kuin kuka tahansa meistä, tavallisista arjen sankareista. Mutta tämä henkilö on säilyttänyt lapsenmielisyytensä, oikeudenmukaisuutensa ja -tajunsa. Hän ei edes halua olla aikuinen, vain toteuttaa itseään joka torstai-ilta taidepiirissä, viikonloppuisin temmeltää lastensa kanssa, mutta kantaa myös vastuunsa näistä.

Pienet lapset sanovat: ” silloin kun olen aikuinen, voin ostaa talon ja olla pomo Nokialla. Onko “pomona oleminen" aikuisuutta? Miksi heitä ihaillaan ja seurataan, mihin jäävät aidot aikuiset arjen sankarit.

Mielestäni henkilö, jolla on hitunen lapsenmielisyyttä ja oikeustajua, on aikuinen.