Kun uni ei tuu

Olin koulussa väsynyt, siellä meni taas liian myöhään. Kun pääsen kämpille, saan jostain tarmonpuuskan, laitan ruokaa ja vierailen siskon sohvalla (Justimusta katsellen, oli muuten paras jakso tähän mennessä!). Siinä vaiheessa kun pääsen takaisin omaan pesääni kello on jo niin paljon, että sänky kutsuisi. Silti en saa itseäni sinne, en millään. Kuulostaako tutulta?

Hyvä tapa on rauhoittaa itseään musiikilla. Tehosekoittimen biisi "Mä haluun rauhottua" kuvaa mielestäni hyvin tunnetta, kun pää miettii kaikenlaista ja kaikki tuntuu olevan sekaisin - usein se on kuitenkin niin, että kun aamulla herää, asiat ovat paljon paremmin.

"Tyhjät aivot, täysi pää
joskus liikaa aikaa jää
ajatella vain
ajatella vain kaiken turhuutta

Niin paljon mutkia
joista huomaa et on kakara
ei haluu muuta kuin
haluu muuta kuin kutistua

Anna mun ees hetken aikaa olla sun
anna rauhoittuu sun luona tai mä luhistun
niin sekaisin saa pään joskus maailma tää
vain rakkaudella kai se selviää.."

Jostain syystä juuri nukkumaan mennessä, kun pitäisi rauhoittua, mieleen tulee kaikki maailman epäkohdat ja asiat, joille pitäisi juuri sillä hetkellä tehdä jotain ja tekemättömät työt ja tentit ja...mitäköhän tästä elämästä nyt oikein tulee, vai tuleeko mitään? Olenko kärpäsenpaska katossa vai joain suurempaa? Ollako vai eikö olla?

Sitten, kun vihdoin saan itseni petiin, alkaa pyöriminen. Levottomuus, tuskanhiki, peitto luisuu ja tyyny on liian litteä. Välillä ajaudun horrokseen, sitten kuitenkin herään ja tajuan, etten ole nukkunut koko yönä. Vaikka olenkin nähnyt outoa unta, jossa alienit jahtaavat minua ja yritän ampua niitä ja ne huutavat ja haukkuvat humanistiksi. Alkaa pyöriminen ja hyöriminen. Sitten alkavat omat aistiharhat: Onkohan siellä täysikuu vai katuvaloko sen ? Ulvovatko sudet vai kuuluuko Teklasta palohälytys? Mikä on elämän tarkoitus?

 Mieleeni nousee Raappanan biisi "Kun uni ei tuu".

"Ei aina pysty nukkumaan, ei unen maailmaan hukkumaan
Noustava hakemaan on juotavaa, leporutiineissa suotavaa
Puolenyön maissa merkkei kaaoksen, koko päivänä pystynyt keskittymään en
Nyt saan yhden jos toisenkin aatoksen, miten pystyn piristyyn keskel kaamoksen
Jos en saa mä unta silloin aika uneksiin, ideoita muistiin lyijyl paan paperiin
Vain unessa mä saan elää suurii unelmii, siis älä herätä karhuu kesken talviuni

Unenomanen tunne, kellun näillä kaduilla ku mikäki lumme
Unettomuus raivaa tiensä jokaiselle solulle, turha tulla on edes puhumaan mulle
Unettomuus tekee mut seniiliksi, instabiiliksi, kärsii mekanismi
Kun en saa unta mun etapiksi, kumpa saisin siitä rahaa, ois se ammatti"

Kun uni ei tuu, suosittelen kirjoittamista. "Ideoita muistiin lyijyl paan paperiin...". Kukaan ei arvostele sitä, ei kysy, oletko tehnyt sen oikein vai väärin eikä kysy, kelpaisiko se esseevastaukseksi. Vieritä sanasi paperille, luo niistä kokonaisuus, ilman päätä ja häntää. Teksi on osa sinua ja vain sinulle. Kun sanat ovat paperilla, niitä ei tarvitse enää miettiä. Vihdoin saa nukkua rauhassa.

Hyvää yötä kaikille, Good night!

Mä ikkunoita putsaileeeeen....

Mummo on tulossa tupatarkastukselle. Se tiesi suursiivousta ja verhojen laittoa... ja ikkunoiden pesua!

Huh, olipa siinä hommaa, veikkaan nimittäin, ettei näitä ikkunoita ole pesty KOSKAAN. Okei, ehkä joskus. Mutta kadunpuoleisia ulkolaseja ei todellakaan perustamisvuoden (1959) jälkeen...
Tartuin siis tuumasta toimeen ja hommasin jopa lastan, millä jutun pitäisi olla helppo nakki. Nakkia napsahti kyllä enemmän, mitä vähiltä ikkunoiltani uskoin: ensimmäisen lasin jälkeen olin varma, etteivät muut voi olla niin pahoja: mutta paheni! Lasin välissä koreili hienot hämähäkinseitit. Oikein harmittelin, kun meni nyt turha työ hukkaan hämähäkeiltä, kun revin ne pois. Pahinta kaikesta olivat silti puiden siemenet. En tiedä, minkä lajin siemenistä varsinaisesti oli kyse (joku puu kuitenkin), mutta lopulta ikkunalautani tulvehti niitä. Ja tällä hetkellä suihkun lattia.
Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut kuvailla luonnon ihmeitä, joita me ihmiset kutsumme sotkuksi (esim villakoirat jne), vaan kaikkea sitä, mitä koin ennen tavoitteeni saavuttamista.

Ensimmäinen ikkuna:

Ensin pitää keksiä, miten lasin saa auki, onneksi irtokahva roikkui rei´ästä. Kurkotan ikkunaa kohti sängyltä, mutta on pakko hakea jakkara. Se meinaa luisua alta, mutta näppäränä tyttönä saan liu´utettua sen takaisin alleni. Ensimmäinen lasi sujuu hyvin, mutta toine lasi on niin leveä, että on pakko hypätä ikkunalaudalle. Onneksi olen pieni ja notkea.
(Ai niin, unohdin kertoa mageista siivoushanskoistani. Ne ovat violetit ja varressa on pitsiä ja tekokiiltonahkaa. Sain ne rakkaalta siskoltani, kun täytin 18. Jos olet katsonut Sillä siisti-ohjelmaa, tiedät, mistä on kyse.)
Hetken konttailtuani ikkunalaudalla tajusin, että toppini kaula-aukko on hieman antava. Ei ihme, että lähelle parkkeerannut nuori mies tuijotti omituisesti. Tosin hänellä oli naispuolinen henkilö mukanaan... kuka nyt ei tuijottaisi ikkunalaudalla konttausasennossa keikkuvaa naista, joka on puoliksi kadulla.

Toinen ikkuna:

Kaikki sujuu muuten ongelmitta, mutta kuulen jätkäporukan naurunremakan jostain läheltä. Päätän pitää hieman taukoa siivouksesta. Kun jatkan, ohi kävelee eräs taloyhtiön reipas nainen, joka toteaa, että pesen ikkunoita. Minä: "Joo, tässä on kyllä kova homma." Reippailija: " Ikkunan pesu on aina työlästä." Lisäksi nainen huolehtii, josko saan ikkunat kuiviksi. Sanon sen onnistuvan ja nainen jatkaa matkaa.
Hommani ollessa puolessa välissä ohi kulkee vanhempi naisihminen jämtlanninpystykorva talutushihnassa. Koira on vielä pieni ja se pysähtyy kodalleni ja haistelee upeita siivoushanskojani (Myönnän, niistä koirakin olisi kateellinen). Juttelemme ikäihmisen kanssa hetken aikaa koirista ja nainen aikoo jatkaa matkaansa, mutta koiran mielestä ikkunallani tuoksuu niin hyvältä, ettei se malta lähteä eteenpäin. Katson koiraa ja sanon "Moi". Se ei lähde vieläkään. Lopulta nainen vetää sen narusta mukansa.
Jatkan työtäni, mutta eipä aikaakaan, kun kaksi (myöskin vanhempaa naista) ovat sauvakävelyllä kadullani. Automaattisesti he jäävät rupattelemaan ja kurkistelemaan kämppääni. "Voi, onpa hienosti laitettu!" Toinen kommentoi. Kerron juuri päättyneestä remontista ja naiset utelevat, mikä huone on kyseessä ja eikö viereissä olevat sauna ja pesutupa häiritse ja kylläpä tuoksuu puhtaalta! Toinen nainen kertoo myös asuneensa neljännessä kerroksessa, kun talo oli uusi. Lopulta sain toivotuksen: "Onnea uuteen elämään!"

Kolmas ikkuna:

Raivaan ikkunalaudaltani pois mikron, veitsitukin, puuroryynit, teen, keksit, kaurahiutalet, makaronit...(kun kaappitilaa ei ole, on käytettävä mielikuvitusta) ja tietenkin mikroaaltouunin. Sitten rätti käteen ja homma on kutakuinkin done.

Ikkunoiden pesussa oli kova homma, mutta siitä jäi hyvä mieli. Ei ainoastaan tehdystä työstä, vaan ihmisistä. En ole tutustunut noin moneen lähialueen asukkaaseen koko Vaasassa oloaikanani! Mielestäni paras käymäni keskustelu tapahtui mummon kanssa, joka oli nuorena asunut kyseisessä talossa. Hän on kokenut samanlaisen elämänalun kuin minäkin ja onnea toivottaessaan todellakin tiesi, mistä puhui! Aloin pohtia, millainen hänen elämänsä on täällä ollut. Onko hänkin opiskellut yliopistossa? Kävikö hän tansseissa, tapasiko kenties elämänsä miehen? Millaista oli nuoren naisen elämä oli 60-luvulla?

En voi kuin tuodeta, että ikkunanpesu on antoisaa. Seuraavaksi, kun tunnen oloni yksinäiseksi, tiedän ainakin, mitä tehdä. Pesen ikkunoita!

Yksinäisyydestä

Elämäni täällä Vaasassa tuntuu hieman rauhoittuneen. Sitä hidastaa kipeä kantapää ja toinen polvi, joka sekin on kokenut ylirasituksen. Täytyy siitä huolimatta mainita, että pieni rauhoittuminen on paikallaan. Voisihan sitä hieman opiskellakin.
Olen ehtinyt asua kämpässäni suunnilleen kaksi viikkoa. Olen miettinyt paljon yksinäisyyttä, koska yksinolo on ollut läsnä verrattuna siihen, että sisko on koko ajan paikalla. En sanoisi, että olen yksinäinen. Puuhailen koko ajan jotain, olen netissä (silloin, kun se pelittää kunnolla) tai soittelen kavereille ja kotiin. Silti välillä mietityttää. Tämä Raappanan Yksinäistä kuvaa fiilistäni:

Tämä biisi voi kuulostaa jonkun mielestä todella masentavalta, koska siinä lauletaan yksinäisyydestä. Mielestäni se antaa kuitenkin toivoa:

"Vaikka on yksinäistä
ja oon nyt yksinään
niin en mä loppuelämäksi yksin jää
ei saa luovuttaa meistä yksikään
korotan sua huomenna jos et korota ittees tänään"

Kuulostaa kliseiseltä. Mutta entäs eräs säe:

"Ei sovi yhteen syys
ja yksinäisyys
näen sitä kaikkialla, kaukainen läheisyys
näinä pimeinä iltoina
ei yksinäisyys tunnu siunaukselta."

Välillä näinkin siis. Olen sosiaalinen ihminen, ja välillä tuntuu oudolta olla yksin. Silti on hyvä oppia siihen, koska ihminen tarvitsee omaa rauhaa. Silloin ajattelen näin:


"Pyrin olee ees itsenäinen ja alkuperäinen
Tarvii omaa rauhaa jokaikinen laumaeläin
Jos on kuulevainen, tuntevain tai näkeväin
Näinä päivinä on hyvä olla lähekkäin

Nouse ja loista
Pois noista ahdistuksen pauloista
Arvostelijoiden käsiraudoista
Ihmisten välisistä kauloista"




Yksinolo tekee myös hyvää! On silti niin, että loppuen lopuksi ihminen tarvii toista ihmistä. Ei sitä tarvitse koko aikaa olla vieressä kyhnyttämässä, mutta on hyvä olla ihmisiä, joille voi soittaa tai käskeä käymään. Itse ainakin tarvitsen ihmisiä, jotka saavat suupieleni hymyyn, oli olotila mikä tahansa. Toivottavasti voin itsekin piristää kanssaihmisten päiviä! :)

Liikunta tuottaa tuloksia - eikä aina niin hyviä!

Rahani jäivät kotikyläni apteekkiin. Loput menevät fysioterapeutille. Onneksi olen maksanut vuosimaksun terveyskeskukseen, joten kortisoni sisältyi hintaan. Eikä raha tässä mitään, vaan kipu ja särky! Jumala, tai joku korkeampi voima, mikäli sellaista on, rankaisee minua siitä, että liikuin ahkerasti koko viime vuoden.

Olisi vain pitänyt maata peiton alla tekemättä mitään. Olisi pitänyt jättää väliin salikäynnit, aerobic ja zumba. Tienasin opiskelurahoja työpaikassa, jossa piti seistä. Olisi vain pitänyt luottaa sosiaaliturvatukeen ja elää nuudeleilla. Minkä ihmeen takia minun piti lähteä vielä aamulla lenkille ennen töitä, tai illalla töiden jälkeen? Miksi hoidin hevostani ja ratsastin?
Tuloksen näkee nyt. Sain toisen kortisonipiikin akillesjänteeseen ja se sattui huomattavasti enemmän kuin ensimmäinen. Tämän jälkeen minulla on mahdollisuus enää yhteen piikkiin. Sen jälkeen puolen vuoden tauko. Ja ehkäpä joskus vielä leikkaus.
Lääkäri uteli, mikä minun lajini. Hemmetti, kun ei minulla ole mitään lajia! Tai ollut. Urheilin omalla ajallani, tanssin, kävin salilla... en omistanut valmentajaa enkä treenannut päämäärätietosesti, mutta jotenkin ihmeessä tulin ylikuntoon. Nyt vain istun ja odotan, kun kroppa rapistuu. Eikä tunnu hyvältä. Onneksi ensi viikolla saa alkaa pyöräillä ja uida. Kävelyä pitää edelleen välttää ja syödä jotain ekstravahvoja särkylääkkeitä (älkää siis ihmetelkö, jos kuljen omissa maailmoissani).

Pahimmassa tapauksessa en pääse enää ikinä tanssimaan, en aerobiciin, vaan minusta tulee uimahallin suurkuluttaja. Tai siis: pahin tapaus olisi se, että akillesjänteeni napsahtaisi poikki enkä pääsisi enää nousemaan varpailleni. Se on vaan niin, että menevänä tyyppinä tuntuu mahdottomalta olla paikallaan. Onneksi pyörällä pääsee, eikä kouluun ole pitkä.

Silti se ottaa päähän. Kuntoilin, jotta pysyisin kunnossa. Kävikin niin, että kuntoillessani tulin huonompaan kuntoon. Ei auta kuin toivoa, että kipu helpottaisi ja jalka tulisi kuntoon. Siihen tuntuu kuitenkin olevan vielä piiitkä matka.