Mä ikkunoita putsaileeeeen....

Mummo on tulossa tupatarkastukselle. Se tiesi suursiivousta ja verhojen laittoa... ja ikkunoiden pesua!

Huh, olipa siinä hommaa, veikkaan nimittäin, ettei näitä ikkunoita ole pesty KOSKAAN. Okei, ehkä joskus. Mutta kadunpuoleisia ulkolaseja ei todellakaan perustamisvuoden (1959) jälkeen...
Tartuin siis tuumasta toimeen ja hommasin jopa lastan, millä jutun pitäisi olla helppo nakki. Nakkia napsahti kyllä enemmän, mitä vähiltä ikkunoiltani uskoin: ensimmäisen lasin jälkeen olin varma, etteivät muut voi olla niin pahoja: mutta paheni! Lasin välissä koreili hienot hämähäkinseitit. Oikein harmittelin, kun meni nyt turha työ hukkaan hämähäkeiltä, kun revin ne pois. Pahinta kaikesta olivat silti puiden siemenet. En tiedä, minkä lajin siemenistä varsinaisesti oli kyse (joku puu kuitenkin), mutta lopulta ikkunalautani tulvehti niitä. Ja tällä hetkellä suihkun lattia.
Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut kuvailla luonnon ihmeitä, joita me ihmiset kutsumme sotkuksi (esim villakoirat jne), vaan kaikkea sitä, mitä koin ennen tavoitteeni saavuttamista.

Ensimmäinen ikkuna:

Ensin pitää keksiä, miten lasin saa auki, onneksi irtokahva roikkui rei´ästä. Kurkotan ikkunaa kohti sängyltä, mutta on pakko hakea jakkara. Se meinaa luisua alta, mutta näppäränä tyttönä saan liu´utettua sen takaisin alleni. Ensimmäinen lasi sujuu hyvin, mutta toine lasi on niin leveä, että on pakko hypätä ikkunalaudalle. Onneksi olen pieni ja notkea.
(Ai niin, unohdin kertoa mageista siivoushanskoistani. Ne ovat violetit ja varressa on pitsiä ja tekokiiltonahkaa. Sain ne rakkaalta siskoltani, kun täytin 18. Jos olet katsonut Sillä siisti-ohjelmaa, tiedät, mistä on kyse.)
Hetken konttailtuani ikkunalaudalla tajusin, että toppini kaula-aukko on hieman antava. Ei ihme, että lähelle parkkeerannut nuori mies tuijotti omituisesti. Tosin hänellä oli naispuolinen henkilö mukanaan... kuka nyt ei tuijottaisi ikkunalaudalla konttausasennossa keikkuvaa naista, joka on puoliksi kadulla.

Toinen ikkuna:

Kaikki sujuu muuten ongelmitta, mutta kuulen jätkäporukan naurunremakan jostain läheltä. Päätän pitää hieman taukoa siivouksesta. Kun jatkan, ohi kävelee eräs taloyhtiön reipas nainen, joka toteaa, että pesen ikkunoita. Minä: "Joo, tässä on kyllä kova homma." Reippailija: " Ikkunan pesu on aina työlästä." Lisäksi nainen huolehtii, josko saan ikkunat kuiviksi. Sanon sen onnistuvan ja nainen jatkaa matkaa.
Hommani ollessa puolessa välissä ohi kulkee vanhempi naisihminen jämtlanninpystykorva talutushihnassa. Koira on vielä pieni ja se pysähtyy kodalleni ja haistelee upeita siivoushanskojani (Myönnän, niistä koirakin olisi kateellinen). Juttelemme ikäihmisen kanssa hetken aikaa koirista ja nainen aikoo jatkaa matkaansa, mutta koiran mielestä ikkunallani tuoksuu niin hyvältä, ettei se malta lähteä eteenpäin. Katson koiraa ja sanon "Moi". Se ei lähde vieläkään. Lopulta nainen vetää sen narusta mukansa.
Jatkan työtäni, mutta eipä aikaakaan, kun kaksi (myöskin vanhempaa naista) ovat sauvakävelyllä kadullani. Automaattisesti he jäävät rupattelemaan ja kurkistelemaan kämppääni. "Voi, onpa hienosti laitettu!" Toinen kommentoi. Kerron juuri päättyneestä remontista ja naiset utelevat, mikä huone on kyseessä ja eikö viereissä olevat sauna ja pesutupa häiritse ja kylläpä tuoksuu puhtaalta! Toinen nainen kertoo myös asuneensa neljännessä kerroksessa, kun talo oli uusi. Lopulta sain toivotuksen: "Onnea uuteen elämään!"

Kolmas ikkuna:

Raivaan ikkunalaudaltani pois mikron, veitsitukin, puuroryynit, teen, keksit, kaurahiutalet, makaronit...(kun kaappitilaa ei ole, on käytettävä mielikuvitusta) ja tietenkin mikroaaltouunin. Sitten rätti käteen ja homma on kutakuinkin done.

Ikkunoiden pesussa oli kova homma, mutta siitä jäi hyvä mieli. Ei ainoastaan tehdystä työstä, vaan ihmisistä. En ole tutustunut noin moneen lähialueen asukkaaseen koko Vaasassa oloaikanani! Mielestäni paras käymäni keskustelu tapahtui mummon kanssa, joka oli nuorena asunut kyseisessä talossa. Hän on kokenut samanlaisen elämänalun kuin minäkin ja onnea toivottaessaan todellakin tiesi, mistä puhui! Aloin pohtia, millainen hänen elämänsä on täällä ollut. Onko hänkin opiskellut yliopistossa? Kävikö hän tansseissa, tapasiko kenties elämänsä miehen? Millaista oli nuoren naisen elämä oli 60-luvulla?

En voi kuin tuodeta, että ikkunanpesu on antoisaa. Seuraavaksi, kun tunnen oloni yksinäiseksi, tiedän ainakin, mitä tehdä. Pesen ikkunoita!