Ähky vai nälkä?

Taas on joulu ja pukki kävi. Joululaulut soi, maha on ähky ja suklaata on syöty. On syöty laatikot ja kinkut ja kuivakakut ja nyt löhötään. On piparia ja lahjoja ja laiskottelua ja rauha. Vai onko?

Miettikää, kaikilla ei ole. Kaikilla ei ole lahjoja, ei ruokaa, eikä ähky olo. "Ei nälkäinen tiedä kuinka kylläinen kärsii" -sanonta voi hyvinkin pitää paikkansa, kun toiset makaavat lahjavuoren keskellä mahojaan pidellen ja toiset pitelevät mahaansa nälästä. Ja sitten joulun jälkeen uutisoidaan, miten paljon taas meni ruokaa roskikseen.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun toisilla on kaikki ja toisilla ei mitään? En halua moralisoida ketään, enkä itsekään harrasta sen kummemmin vapaaehtoistoimintaa. Mietin vain, miksi homma menee, miten menee.

Joulun alla tutustuin Joulupussikeräykseen, jonne sai viedä ruokaa ja tavaraa ja ne lahjoitetitiin vähävaraisille. Se on konkreettista apua, jos mikä. Avunsaajat valittiin jäjestöön lähetettyjen hakemusten perusteella.

On suuri kynnys hakea apua ja tunnustaa olevansa vähävarainen. Ehkä se on osasyynä siihen, miksi ihmisten on vaikea auttaa toisiaan. Aina ei välttämättä voi huomata, kun naapurilla menee huonosti. Sitä voidaan peitellä. Siksi joulupussikeräyksen kaltainen apu on hienoa toimintaa, koska voi olla varma, että apu menee perille.

Toinen vaihtoehto on se, että olemme niin sokeita, että emme huomaa tai halua auttaa. Sitten vika on meissä. Jos sulkee silmät toisen kärsimykseltä, se ei ole hyvän merkki.

Uskoni ihmiskuntaan on onneksi edelleen sen verrran vahva, että uskon meidän auttavamme toisiamme. Onneksi meillä sentään on keräyksiä ja muita ja auttaminen saattaa varmasti auttajankin joulumielelle.

Ihminen tarvitsee toista, oli  varallisuus mikä hyvänsä. Pitäkää siis toisistanne hyvää huolta ja muistakaa välittää lähimmäisistänne. Hyvää joulua!

Käsi kädessä

Eräänä kauniina päivänä katselin ulos työpaikan ikkunasta. Jalkakäytävällä kulki lauma esikouluikäisten näköisiä lapsia, jotka talsivat eteenpäin opettajien johdolla. Pienet oppilaat olivat asettuneet parijonoon ja heidän kasvoiltaan loisti innostus. Kiinnitin huomioni viimeisenä kulkeviin tyttöihin, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni ja kirivät matkaa edellä oleviin.

Näin siinä itseni ja parhaan ystäväni. Liikunta ei alakouluikäisenä lempiharrastukseni, mutta niin sitä vain selvittiin ystävien kanssa jopa hiihdosta umpihangessa. Kirimme sisulla toisiamme jatkamaan, hauskaakin meillä taisi olla.

Ensimmäinen ajatukseni kuitenkin oli: Miksi kaksi kaverusta pitävät toisiaan kädestä kiinni?
Kun mies ja nainen pitävät toisiaan kädestä kiinni, useimmiten oletus on, että he pitävät toisistaan, ehkäpä seurustelevat. Asetelma on luonnollinen, he kaipaavat läheisyyttä.
Mutta miksi kaksi esikouluikäistä, samaa sukupuolta olevaa kaverusta pitelevät toisiaan kädestä kiinni kävellessään?

Kysytäänpä toisin päin. Miksi he eivät pitäisi toisiaan kädestä kiinni? Tuskin kaksi lasta ajattelevat mitään kummempia, kun he käsi kädessä tallustavat katua eteenpäin. Jokin motiivi heillä kuitenkin täytyy olla.


Läheisyys. Se on jotain, mitä ihminen kaipaa, vaikkei sitä sen tarkemmin ajattelisi. Se on kumma, miten ihminen on laumaeläin, vaikka muuta väittäisi. Ihminen kaipaa toisen kosketusta ja läheisyyttä. Toisen seuran ei tarvitse olla sen kummempaa. Ehkä noidenkin esikoululaisten mielestä oli yksinkertaisesti mukavaa tarttua toisen tassusta kiinni. Sitä se on, jos toisesta ihmisestä pitää.

Yksin

Luin juuri Juhani  Ahon kirjan nimeltä Yksin. Kirjassa on alle sata sivua, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla  kirjailija on onnistunut lataamaan siihen monia ajatuksia, jotka jäävät miettyttämään.

Kirja kuvaa nuorta miestä, joka pakenee toivotonta rakkauttaan Pariisin vilinään. Kieli on omituista nykylukijalle, se soljuu paperilla kertovan runon lailla. 1800-luvun loppupuolella kieli on muutenkin ollut hieman erilaista, mutta Ahon kirjoittamana se toimii edelleen.

Mies on toivottoman rakastunut Annaan. Anna on hänen ystävänsä pikkusisko ja he viettävät yhdessä aikaa.  Lopulta mies uskaltaa kysyä, josko Anna olisi hänestä kiinnostunut. Mies saa kieltävän vastauksen ja pakenee Pariisiin taiteilija-apurahan turvin.
Vaikka Pariisissa vilisee kauniita naisia ja houkutuksia, yhä vain mies elättelee toivoa Annasta. Mies on yksinäinen. Hän näkee Annan joka puolella. Hän lähettelee kirjeitä Annan veljelle. Mies ei saata uskoa, etteikö Annalla olisi tunteita häntä kohtaan.
Lopulta hän näkee lehdestä ilmoituksen, että Anna on kihlautunut toisen kanssa. Hän lähtee Punaiseen Myllyyn ja makaa prostituoidun kanssa, mutta ei saa silti Annaa mielestään. Anna pysyy hänen muistoissaan ikuisesti.

Miten toivotonta onkaan rakkaus. Välillä lukiessa iskee ärsytys, että älä nyt jaksa valittaa, katsele uusi. Kuinka epätoivoinen päähenkilö onkaan! Samalla kirja on silti kaunis, vaikka raastaakin lukijan sydäntä. Yksin kuvaa, miten ihminen voikaan rakastaa toista, mutta aina kaikki palaset eivät loksahda kohdalleen. Koko kirjan ajan toivoin, että mies unohtaisi Annan ja löytäisi jonkun muun, mutta "poissa silmistä, poissa sydämestä" ei toimi tässä romaanissa.

"Minun sydämeni vapisee, minä tahtoisin hänet kokonaan omistaa, mutta samalla tunnen kipua rinnassani, sillä eihän hän ole minun, enhän tiedä, rakastaako hän minua. Viikon päästä täytyy minun jättää hänet, ja kuka tietää, missä ja kuinka likellä on se, joka on hänet minulta ottava."

Juhani Ahon kuvaukset tunteentiloista ovat kokonaisvaltaisia. Ne uppoavat suoraan lukijaan. Vaikka aihe kuulostaa synkältä, kirja on lukemisen arvoinen. Tajuan, miten onnellinen itse olen.

Maaseutunuorten pikkujoulut - not so bad!

Yllätin itseni eilen menemällä Maaseutunuorten pikkujouluihin kotipaikkakunnallani. Kuulostaako oudolta? Kaukaiselta? Mietin hetken, mitä MINÄ siellä teen. Mutta haloo: olenhan itsekin maaseutunuori. Miksi en voisi mennä?

Ensin ajatus oli lähteä vain kuskiksi, kun kerran porukatkin halusivat katsomaan Telaketjua. Siltä taholta tuli sitten kommentti :" Tietenkin tulet mukaan, et sä tänne yksin jää!"

Siitä alkoi tietenkin naisten suurin ongelma: vaatteet. Ei auttanut kuin mennä pikkusiskon vaatekaapille ja etsiä mahdollisimman asialliset vaatteet ja vieläpä sellaiset, jotka tyyliini sopivat - vaatevarastoni kun sijaitsee nykyään Vaasassa. Masennushan siitä tuli, mutta isän sanoin: "Nuoret naiset näyttävät hyvältä, oli niillä sitten mitkä vaatteet tahansa." Niin sitä sitten lähdettiin kohti Urheiluopistoa ja Telaketjua.
Kun porukka oli koossa, menimme syömään kahvilan puolelle. Jutut olivat levottomia (esimerkiksi hydrauliikka tuntuu olevan traktorimiesten lempipuheenaihe), mutta olin odottanut pahempaa. Itse asiassa olin varautunut todella pahaan kielenkäyttöön (ja alkoholinkäyttöön), mutta joko jutut eivät olleet kamalia tai sitten kestin ne kuin nainen. Naisista puheen ollen, onneksi en ollut aivan ainoa!
Kun Telaketju aloitti soittamisen, alkoi myös armoton bailaus. Täytyy sanoa, että Kuortaneen maaseutunuoret osaavat asiansa. Telaketju oli huippu (kuten aina), yleisö innoissaan ja meininki loistava. Tanssin sen, minkä kipeältä jalaltani pystyin, mutta veljeni ja muut maaseutunuoret jortsasivat minunkin edestä. Siellä "soi" ilmakitara ja tuli myös nähtyä jos jonkinlaisia tanssilajeja.

Eilisilta todisti, että ennakkoluulot eivät kannata. Maaseutunuoret (ja hei, olenhan itsekin sellainen!) osaavat pitää tunnelmaa yllä kuten ketkä tahansa. Toisin kuin jotkut kuvittelevat, maaseudulla on edelleen nuoria ja harva uskookaan, miten yritteliäitä ja ahkeria he ovat. Tämä teksti on siis teille, jotka ihmettelette, onko maaseudulla elämää. Vastaus on ON. Me osaamme asiamme -  ja myös pitää hauskaa!

Sweet home Kuortane and Vaasa

Koti: lämmin, viihtyisä ja itsensä näköinen. Ei haittaa pieni sotkuisuus, koska sen täytyy näyttää asutulta. Koti on paikka, jossa viihtyy. Useimmilla sana tuo lämpimiä muistoja mieleen. Mutta mikä oikeastaan on koti?

Wikipedia kertoo kodista näin:

"Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossaperheen jäsenet asuvat."

Wikipedia on oikeassa. Koti on yleensä vakituinen asuinpaikka, josta omat tavarat löytyvät. Tekstiä lukiessani aloin verrata määritelmää omaan tilanteeseeni.
Vietän kyllä paljo aikaa kämpillä, mutta perheenjäseneni asuvat muualla. Useimmiten käy tosin niin, että nuorilla kaverit ja seurustelukumppanit alkavat korvata yhä enemmän perheenjäseniä, koska he ovat koko ajan läsnä arjessa. Mikäli ei asu enää vanhempiensa kanssa saman katon alla, näin käy helposti ja silloin voisin määritellä myös Vaasan-kämpän kodikseni.

"Kotona viihtymiseen vaikuttaa erilaisten virikkeiden ja sosiaalisten energioiden lisäksi elämäntilanne ja tulevaisuuden näkymät työn, seurustelun ja/tai opintojen saralla."

Kyllä vain, yhä vahvemmin minusta minusta tuntuu, että Vaasa on koti. Silti myös Kuortane on minulle koti. Monet ajattelevatkin, että koti on lapsuudenkoti, elivät he sitten missä tahansa.

 "Esimerkiksi lapsuudenkotia pidetään usein aikuisenakin kotina, vaikkei siellä enää asutakaan. Ihmisellä voi siis olla useita koteja, ja koti onkin sekä paikka että mielentila."

 Vietän aikaa mielelläni "kotonakotona". Kuulostaa hullulta sanoa noin, mutta kun on kaksi kotia!
Tulen siihen tulokseen, että kotia ei voi eikä edes tarvitse määritelläkään kovin tarkasti. Niin ei tee edes Wikipedia:

 "Kodiksi voi kutsua myös jotain tiettyä kaupunkia, seutua, valtiota tai muuta paikkaa jossa viihtyy erityisen hyvin. Kodin rajat eivät siis ole tarkat ja täsmälliset vaan suhteelliset. Vakituinen asuinpaikka ei aina tunnu kodilta, ja kodilta voivat tuntua myös paikat, joissa ihminen ei asu."

Elämää on joka puolella. Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Koti on paikka, jossa viihtyy ja tuntee olonsa mukavaksi. Siellä saa rauhassa kävellä puolialasti, nukkua jalat tyynyllä ja syödä suklaata. Erään yhteiseen määrittelyyn uskon kuitenkin:

 "Koti merkitsee turvallisuutta, rauhallisuutta, menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden suunnitelmia, se on paikka jossa ihminen kokee olevansa oma itsensä ja jossa hän voi tehdä itselleen tärkeitä asioita. Kodilla on siis yhteys ihmisen identiteettiin. Kodiksi voidaan sanoa myös muita kuin paikkoja. Ihminen voi kokea löytäneensä kodin vaikkapa uskonnosta, taiteesta tai hän voi kokea toisen ihmisen läheisyyden kotona olemisen tunteena."

P.S. Wikipedia ei ole Raamattu, mutta kyllä se jotakin tietää.

 

Ylistys ystäville ja yhteiskunnalle

Otan taas sen riskin, että tästä tulee potilaskertomus. Tällä kertaa tarkoitukseni ei suinkaan ole kertoa itsestäni, vaan huoltapitävistä tahoista.

Tämä kaikki alkoi noin viikko sitten. Oloni alkoi tuntua hieman oudolta ja kasvoni olivat turvoksissa.  Luulin, että kyse on allergiasta, mutta alkuviikosta korvani menivät lukkoon. Keskiviikkona oloni muuttui sietämättömäksi.
Siinä jäivät sitten haalaribileet, kun varailin aikaa terveyskeskukseen. Koska YTHS:llä ei ollut enää päivystystä, soittelin Palosaaren terveysasemalle ja sain kuin sainkin ajan nieluviljelyyn. Tässä vaiheessa kehun meidän terveydenhuoltoamme: olen edelleen kirjoilla (ent.) kotipaikkakunnallani, mutta silti ajanvaraus onnistui myös Vaasassa.

Se ilta oli pahin kaikista. Istuin kämpillä miettimässä, mitä muut tekivät sillä aikaa, kun itse yritin pitää hengitystiet avoinna, ettei kurkku ala turvota. Ei ollut kaukana meno päivystykseenkään.

Ja nyt alkaa läheisteni osuus:

Sisko soitteli, ja lupasi viedä minut terveyskeskukseen. Äiti soitteli ja kysyi, vieläkö henki pihisee. Eräs nimeltä mainitsematon ystävä laittoi minulle hienoja kuvia facebookiin ihmisistä, joilla oli kurkkuun porattu reikä (Ei ollut hauska juttu, mutta nauroin silti:) Ystäväni laittoivat tekstareita ja sydämiä ja kehottivat pysymään kotona, vaikka olivat itse bileisiin menossa. Sain jopa hetkeksi aikaa seuraa. Vaikka asun yksin, minulla oli käytännössä aina joku, jonka saatoin kutsua apuun, jos tilanne vaati. Kiitos!

No, selvisin hengissä seuraavaan aamuun asti. Siskoni vei terveyskeskukseen jossain todellisuuden rajamailla roikkuvan potilaan, joka vain tuijotti eteenpäin.
Kehun jälleen yhteiskuntaamme: Sairaanhoitaja todella näki, että kaikki ei ole kunnossa. Hän passitti minut saman tien laboratorioon ja nieluviljelyyn, jonne pääsin välittömästi. (Ei edes jonoa!) Koska Vaasassa on käytössä mahtavat e-reseptit, minun ei tarvinnut edes jäädä odottamaan tuloksia. Parin tunnin kuluttua soittelin laboratoriotuloksia ja sain kuulla, että minulla on angiina. Ja koska e-reseptit ovat mahtava keksintö, saatoin parin tunnin päästä ainoastaan kävellä apteekkiin ja noutaa lääkkeeni.
Nyt, seuraavana päivänä, oloni ei ole huomattavasti kohentunut, mutta uskon vakaasti antibiotteihin ja siihen, että pääsen illalla "kotiinkotiin."

Minulla oli ennakkoluuloja (minulle) uutta terveyskeskusta kohtaan. Silti siskoni parkkeerasi Volvomme sen eteen. Puolikoomassa istuin käytävällä ja yritin pysyä hereillä. Hoitaja vei minut eteenpäin. Ystävät hoivasivat ja välittivät. On kurjaa olla kipeä, mutta haluan kiittää huolenpidosta. Ehkä Samuli Putro oli oikeassa kirjoittaessaan laulun "Jokaisesta joku välittää."

Mummojen kanssa salilla- på Svenska och Finska

Vaasa on siitä mahtava kaupunki, että täällä tulee eteen kaikenlaista ja kaikenlaisia ihmisiä. Tänään kerron teille uudesta kokemuksesta, joka minua kohtasi.

Kuortaneen urheiluopistolla olen tottunut siihen, että käyn salilla miesten kanssa. Tai en varsinaisesti niiden kanssa, mutta niiden ollessa lähettyvillä. Urheiluopistolla tulee vastaan koviakin lihaskimppuja tai huippu-urheilijoita. Sen vuoksi suurin voimainponnistus opistolla onkin se, kun raahaa niiden jäljiltä painoja pois laitteista. Salilla on harvinaisen vähän naisia ja senpä takia siellä saa hieman katseita osakseen, mikä ei ole aina niin mukavaa.

No, täällä Vaasassa oli hieman eri juttu, vaikka katseita minäkin sain. Menin paikalliselle salille noin klo 10.30 tänä aamuna. Siellähän on yksi sali varattu ainoastaan naisille, muut ovat yhteisessä käytössä. Ajattelin, että tulenpa aikasin, niin luulisi ainakin mahtuvan. Hetkeä myöhemmin huomaan kuitenkin treenaavani neljän suomenruotsalaisen mummon kanssa.
Miten päädyin tähän tilanteeseen? Jaa-a. Sinne vain menin neljän mummon sekaan. Eivät ne minua sinänsä häirinneet, mutta itse taisin häiritä niitä. Siinä rautaa nostellessa sain kuulla jokaisen kumminkaimanlapsenlikan rahatilanteen, ulkonäköarvostelun ja sen, kuinka henkilö on vanhentunut - tämä kaikki sekaisin sekä suomeksi että ruotsiksi! Ja olen ihan varma, että lähdettyäni paikalta, siellä tehtiin samanlaista analyysiä minunkin olemuksestani...samoja ne mummot on joka paikassa!
Salikäyntini oli siis todella avartava kokemus ja hyvän lisän siihen toi suunnilleen ikäiseni tyttö, jolle yritin puhua suomea. Hän puhui tietenkin itse ruotsia. Siihen taisi tyrehtyä se keskustelu, ehkäpä ruotsin peruskurssin jälkeen häkellyn hieman vähemmän. Enkö ole vieläkään tottunut tähän kaksikielisyyteen?

En suinkaan paheksu sitä, mielestäni se on rikkaus. Olen kuin kielikylvyssä koko ajan. En myöskään paheksu bodaavia mummoja tai heidän analyysejään - huvinsa kaikilla. Tämänpäiväinen salikäynti oli opettavainen ja suorastaan avartava! Olen ahdasmielinen ajatellessani, että ikäihimiset käyvät vain sauvakävelyllä tai vesijumpassa. Täällä Vaasassa mummot bodaavat, ja vielä kaksikielisesti!

Harrastavat sitä näköhään mummot muuallakin, 90 vuoden iässä - voi tätä youtuben ihmeellistä maailmaa!

Kun uni ei tuu

Olin koulussa väsynyt, siellä meni taas liian myöhään. Kun pääsen kämpille, saan jostain tarmonpuuskan, laitan ruokaa ja vierailen siskon sohvalla (Justimusta katsellen, oli muuten paras jakso tähän mennessä!). Siinä vaiheessa kun pääsen takaisin omaan pesääni kello on jo niin paljon, että sänky kutsuisi. Silti en saa itseäni sinne, en millään. Kuulostaako tutulta?

Hyvä tapa on rauhoittaa itseään musiikilla. Tehosekoittimen biisi "Mä haluun rauhottua" kuvaa mielestäni hyvin tunnetta, kun pää miettii kaikenlaista ja kaikki tuntuu olevan sekaisin - usein se on kuitenkin niin, että kun aamulla herää, asiat ovat paljon paremmin.

"Tyhjät aivot, täysi pää
joskus liikaa aikaa jää
ajatella vain
ajatella vain kaiken turhuutta

Niin paljon mutkia
joista huomaa et on kakara
ei haluu muuta kuin
haluu muuta kuin kutistua

Anna mun ees hetken aikaa olla sun
anna rauhoittuu sun luona tai mä luhistun
niin sekaisin saa pään joskus maailma tää
vain rakkaudella kai se selviää.."

Jostain syystä juuri nukkumaan mennessä, kun pitäisi rauhoittua, mieleen tulee kaikki maailman epäkohdat ja asiat, joille pitäisi juuri sillä hetkellä tehdä jotain ja tekemättömät työt ja tentit ja...mitäköhän tästä elämästä nyt oikein tulee, vai tuleeko mitään? Olenko kärpäsenpaska katossa vai joain suurempaa? Ollako vai eikö olla?

Sitten, kun vihdoin saan itseni petiin, alkaa pyöriminen. Levottomuus, tuskanhiki, peitto luisuu ja tyyny on liian litteä. Välillä ajaudun horrokseen, sitten kuitenkin herään ja tajuan, etten ole nukkunut koko yönä. Vaikka olenkin nähnyt outoa unta, jossa alienit jahtaavat minua ja yritän ampua niitä ja ne huutavat ja haukkuvat humanistiksi. Alkaa pyöriminen ja hyöriminen. Sitten alkavat omat aistiharhat: Onkohan siellä täysikuu vai katuvaloko sen ? Ulvovatko sudet vai kuuluuko Teklasta palohälytys? Mikä on elämän tarkoitus?

 Mieleeni nousee Raappanan biisi "Kun uni ei tuu".

"Ei aina pysty nukkumaan, ei unen maailmaan hukkumaan
Noustava hakemaan on juotavaa, leporutiineissa suotavaa
Puolenyön maissa merkkei kaaoksen, koko päivänä pystynyt keskittymään en
Nyt saan yhden jos toisenkin aatoksen, miten pystyn piristyyn keskel kaamoksen
Jos en saa mä unta silloin aika uneksiin, ideoita muistiin lyijyl paan paperiin
Vain unessa mä saan elää suurii unelmii, siis älä herätä karhuu kesken talviuni

Unenomanen tunne, kellun näillä kaduilla ku mikäki lumme
Unettomuus raivaa tiensä jokaiselle solulle, turha tulla on edes puhumaan mulle
Unettomuus tekee mut seniiliksi, instabiiliksi, kärsii mekanismi
Kun en saa unta mun etapiksi, kumpa saisin siitä rahaa, ois se ammatti"

Kun uni ei tuu, suosittelen kirjoittamista. "Ideoita muistiin lyijyl paan paperiin...". Kukaan ei arvostele sitä, ei kysy, oletko tehnyt sen oikein vai väärin eikä kysy, kelpaisiko se esseevastaukseksi. Vieritä sanasi paperille, luo niistä kokonaisuus, ilman päätä ja häntää. Teksi on osa sinua ja vain sinulle. Kun sanat ovat paperilla, niitä ei tarvitse enää miettiä. Vihdoin saa nukkua rauhassa.

Hyvää yötä kaikille, Good night!

Mä ikkunoita putsaileeeeen....

Mummo on tulossa tupatarkastukselle. Se tiesi suursiivousta ja verhojen laittoa... ja ikkunoiden pesua!

Huh, olipa siinä hommaa, veikkaan nimittäin, ettei näitä ikkunoita ole pesty KOSKAAN. Okei, ehkä joskus. Mutta kadunpuoleisia ulkolaseja ei todellakaan perustamisvuoden (1959) jälkeen...
Tartuin siis tuumasta toimeen ja hommasin jopa lastan, millä jutun pitäisi olla helppo nakki. Nakkia napsahti kyllä enemmän, mitä vähiltä ikkunoiltani uskoin: ensimmäisen lasin jälkeen olin varma, etteivät muut voi olla niin pahoja: mutta paheni! Lasin välissä koreili hienot hämähäkinseitit. Oikein harmittelin, kun meni nyt turha työ hukkaan hämähäkeiltä, kun revin ne pois. Pahinta kaikesta olivat silti puiden siemenet. En tiedä, minkä lajin siemenistä varsinaisesti oli kyse (joku puu kuitenkin), mutta lopulta ikkunalautani tulvehti niitä. Ja tällä hetkellä suihkun lattia.
Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut kuvailla luonnon ihmeitä, joita me ihmiset kutsumme sotkuksi (esim villakoirat jne), vaan kaikkea sitä, mitä koin ennen tavoitteeni saavuttamista.

Ensimmäinen ikkuna:

Ensin pitää keksiä, miten lasin saa auki, onneksi irtokahva roikkui rei´ästä. Kurkotan ikkunaa kohti sängyltä, mutta on pakko hakea jakkara. Se meinaa luisua alta, mutta näppäränä tyttönä saan liu´utettua sen takaisin alleni. Ensimmäinen lasi sujuu hyvin, mutta toine lasi on niin leveä, että on pakko hypätä ikkunalaudalle. Onneksi olen pieni ja notkea.
(Ai niin, unohdin kertoa mageista siivoushanskoistani. Ne ovat violetit ja varressa on pitsiä ja tekokiiltonahkaa. Sain ne rakkaalta siskoltani, kun täytin 18. Jos olet katsonut Sillä siisti-ohjelmaa, tiedät, mistä on kyse.)
Hetken konttailtuani ikkunalaudalla tajusin, että toppini kaula-aukko on hieman antava. Ei ihme, että lähelle parkkeerannut nuori mies tuijotti omituisesti. Tosin hänellä oli naispuolinen henkilö mukanaan... kuka nyt ei tuijottaisi ikkunalaudalla konttausasennossa keikkuvaa naista, joka on puoliksi kadulla.

Toinen ikkuna:

Kaikki sujuu muuten ongelmitta, mutta kuulen jätkäporukan naurunremakan jostain läheltä. Päätän pitää hieman taukoa siivouksesta. Kun jatkan, ohi kävelee eräs taloyhtiön reipas nainen, joka toteaa, että pesen ikkunoita. Minä: "Joo, tässä on kyllä kova homma." Reippailija: " Ikkunan pesu on aina työlästä." Lisäksi nainen huolehtii, josko saan ikkunat kuiviksi. Sanon sen onnistuvan ja nainen jatkaa matkaa.
Hommani ollessa puolessa välissä ohi kulkee vanhempi naisihminen jämtlanninpystykorva talutushihnassa. Koira on vielä pieni ja se pysähtyy kodalleni ja haistelee upeita siivoushanskojani (Myönnän, niistä koirakin olisi kateellinen). Juttelemme ikäihmisen kanssa hetken aikaa koirista ja nainen aikoo jatkaa matkaansa, mutta koiran mielestä ikkunallani tuoksuu niin hyvältä, ettei se malta lähteä eteenpäin. Katson koiraa ja sanon "Moi". Se ei lähde vieläkään. Lopulta nainen vetää sen narusta mukansa.
Jatkan työtäni, mutta eipä aikaakaan, kun kaksi (myöskin vanhempaa naista) ovat sauvakävelyllä kadullani. Automaattisesti he jäävät rupattelemaan ja kurkistelemaan kämppääni. "Voi, onpa hienosti laitettu!" Toinen kommentoi. Kerron juuri päättyneestä remontista ja naiset utelevat, mikä huone on kyseessä ja eikö viereissä olevat sauna ja pesutupa häiritse ja kylläpä tuoksuu puhtaalta! Toinen nainen kertoo myös asuneensa neljännessä kerroksessa, kun talo oli uusi. Lopulta sain toivotuksen: "Onnea uuteen elämään!"

Kolmas ikkuna:

Raivaan ikkunalaudaltani pois mikron, veitsitukin, puuroryynit, teen, keksit, kaurahiutalet, makaronit...(kun kaappitilaa ei ole, on käytettävä mielikuvitusta) ja tietenkin mikroaaltouunin. Sitten rätti käteen ja homma on kutakuinkin done.

Ikkunoiden pesussa oli kova homma, mutta siitä jäi hyvä mieli. Ei ainoastaan tehdystä työstä, vaan ihmisistä. En ole tutustunut noin moneen lähialueen asukkaaseen koko Vaasassa oloaikanani! Mielestäni paras käymäni keskustelu tapahtui mummon kanssa, joka oli nuorena asunut kyseisessä talossa. Hän on kokenut samanlaisen elämänalun kuin minäkin ja onnea toivottaessaan todellakin tiesi, mistä puhui! Aloin pohtia, millainen hänen elämänsä on täällä ollut. Onko hänkin opiskellut yliopistossa? Kävikö hän tansseissa, tapasiko kenties elämänsä miehen? Millaista oli nuoren naisen elämä oli 60-luvulla?

En voi kuin tuodeta, että ikkunanpesu on antoisaa. Seuraavaksi, kun tunnen oloni yksinäiseksi, tiedän ainakin, mitä tehdä. Pesen ikkunoita!

Yksinäisyydestä

Elämäni täällä Vaasassa tuntuu hieman rauhoittuneen. Sitä hidastaa kipeä kantapää ja toinen polvi, joka sekin on kokenut ylirasituksen. Täytyy siitä huolimatta mainita, että pieni rauhoittuminen on paikallaan. Voisihan sitä hieman opiskellakin.
Olen ehtinyt asua kämpässäni suunnilleen kaksi viikkoa. Olen miettinyt paljon yksinäisyyttä, koska yksinolo on ollut läsnä verrattuna siihen, että sisko on koko ajan paikalla. En sanoisi, että olen yksinäinen. Puuhailen koko ajan jotain, olen netissä (silloin, kun se pelittää kunnolla) tai soittelen kavereille ja kotiin. Silti välillä mietityttää. Tämä Raappanan Yksinäistä kuvaa fiilistäni:

Tämä biisi voi kuulostaa jonkun mielestä todella masentavalta, koska siinä lauletaan yksinäisyydestä. Mielestäni se antaa kuitenkin toivoa:

"Vaikka on yksinäistä
ja oon nyt yksinään
niin en mä loppuelämäksi yksin jää
ei saa luovuttaa meistä yksikään
korotan sua huomenna jos et korota ittees tänään"

Kuulostaa kliseiseltä. Mutta entäs eräs säe:

"Ei sovi yhteen syys
ja yksinäisyys
näen sitä kaikkialla, kaukainen läheisyys
näinä pimeinä iltoina
ei yksinäisyys tunnu siunaukselta."

Välillä näinkin siis. Olen sosiaalinen ihminen, ja välillä tuntuu oudolta olla yksin. Silti on hyvä oppia siihen, koska ihminen tarvitsee omaa rauhaa. Silloin ajattelen näin:


"Pyrin olee ees itsenäinen ja alkuperäinen
Tarvii omaa rauhaa jokaikinen laumaeläin
Jos on kuulevainen, tuntevain tai näkeväin
Näinä päivinä on hyvä olla lähekkäin

Nouse ja loista
Pois noista ahdistuksen pauloista
Arvostelijoiden käsiraudoista
Ihmisten välisistä kauloista"




Yksinolo tekee myös hyvää! On silti niin, että loppuen lopuksi ihminen tarvii toista ihmistä. Ei sitä tarvitse koko aikaa olla vieressä kyhnyttämässä, mutta on hyvä olla ihmisiä, joille voi soittaa tai käskeä käymään. Itse ainakin tarvitsen ihmisiä, jotka saavat suupieleni hymyyn, oli olotila mikä tahansa. Toivottavasti voin itsekin piristää kanssaihmisten päiviä! :)

Liikunta tuottaa tuloksia - eikä aina niin hyviä!

Rahani jäivät kotikyläni apteekkiin. Loput menevät fysioterapeutille. Onneksi olen maksanut vuosimaksun terveyskeskukseen, joten kortisoni sisältyi hintaan. Eikä raha tässä mitään, vaan kipu ja särky! Jumala, tai joku korkeampi voima, mikäli sellaista on, rankaisee minua siitä, että liikuin ahkerasti koko viime vuoden.

Olisi vain pitänyt maata peiton alla tekemättä mitään. Olisi pitänyt jättää väliin salikäynnit, aerobic ja zumba. Tienasin opiskelurahoja työpaikassa, jossa piti seistä. Olisi vain pitänyt luottaa sosiaaliturvatukeen ja elää nuudeleilla. Minkä ihmeen takia minun piti lähteä vielä aamulla lenkille ennen töitä, tai illalla töiden jälkeen? Miksi hoidin hevostani ja ratsastin?
Tuloksen näkee nyt. Sain toisen kortisonipiikin akillesjänteeseen ja se sattui huomattavasti enemmän kuin ensimmäinen. Tämän jälkeen minulla on mahdollisuus enää yhteen piikkiin. Sen jälkeen puolen vuoden tauko. Ja ehkäpä joskus vielä leikkaus.
Lääkäri uteli, mikä minun lajini. Hemmetti, kun ei minulla ole mitään lajia! Tai ollut. Urheilin omalla ajallani, tanssin, kävin salilla... en omistanut valmentajaa enkä treenannut päämäärätietosesti, mutta jotenkin ihmeessä tulin ylikuntoon. Nyt vain istun ja odotan, kun kroppa rapistuu. Eikä tunnu hyvältä. Onneksi ensi viikolla saa alkaa pyöräillä ja uida. Kävelyä pitää edelleen välttää ja syödä jotain ekstravahvoja särkylääkkeitä (älkää siis ihmetelkö, jos kuljen omissa maailmoissani).

Pahimmassa tapauksessa en pääse enää ikinä tanssimaan, en aerobiciin, vaan minusta tulee uimahallin suurkuluttaja. Tai siis: pahin tapaus olisi se, että akillesjänteeni napsahtaisi poikki enkä pääsisi enää nousemaan varpailleni. Se on vaan niin, että menevänä tyyppinä tuntuu mahdottomalta olla paikallaan. Onneksi pyörällä pääsee, eikä kouluun ole pitkä.

Silti se ottaa päähän. Kuntoilin, jotta pysyisin kunnossa. Kävikin niin, että kuntoillessani tulin huonompaan kuntoon. Ei auta kuin toivoa, että kipu helpottaisi ja jalka tulisi kuntoon. Siihen tuntuu kuitenkin olevan vielä piiitkä matka.

Elämä on juhla?

Samuli Putro laulaa: "elämä on juhla" . Ei elämä silti pelkkää juhlaa ole.

Kun on uudessa paikassa ja uudet piirit, sitä täytyy hetken kokeilla rajojaan.  "Vaikka hetki on raskas ja vaikea, se on elettävä huolella". Näinhän asia on, ja aion todellakin ottaa joka hetkestä kiinni. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Olen loppuen lopuksi omillani, vaikka siskon kanssa vielä punkkaankin. On totta, että "Jokaisesta joku välittää", mutta vastuu on aina itsellä. Itselle ei auta selitellä, miksi tein mitäkin. Kun tietää totuuden, on vaikea uskotella itselleen muuta. Jokainen päätös täytyy hoitaa itse. Toki aina voi kilauttaa kaverille tai äidille tai mummolle, mutta olet silti itse se, joka tietää parhaiten. Välillä tuntuu : "Yhtä kaikki onni on kuin postinkantaja, hoidettuaan homman siirtyy taloon seuraavaan,, ei auta kuin yrittää ja yrittää..." 

Päätöksenteossa vakeinta on silti se, että usein et päätä vain omista asioista. Jälkeenpäin kuvailee tilannetta: "Enkä tiennyt oonko seitissä vai siimana, niin solmussa kuin verkot usein on". Olisi helpompaa päättää vain omista asioistaan, eikä miettiä muita. Kuten teen joskus liikaakin. Pitäisi elää omaan tyyliin! Muistutan siksi välillä itseäni, että olen itse se, jonka elämästäni päättää. Jos en tee sitä, sen tekee joku muu ja ties miksi elämä muuttuu.

"Nuoruus on murhenäytelmä
Saarivaltio eksyksissä
Nuoruus on ventti leuassa
Naurunpyrskähdys kuilun partaalla
Haparoivat katseet
Huulten sipaisu ja suudelma
Käsi hiusten syleilyssä
Toinen takataskussa"

Elämä ja nuoruus on sitä, miten itse sen koet. Sinä päätät, sinä myös otat siitä vastuun. Ja ilon irti! En halua elää kuin viimeistä päivää, vaan haluan elää joka päivän ja vanhana miettiä näin:

"...On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista 
Että kuiskauskin on huuto

En vaihtais sekunttiakaan

En nuoruutta en vimmaisia kasvukipuja, en jäätä joka murtui..."

Eläkäämme siis elämämme meille itselle sopivammalla tavalla!

Siskon sohvalta

Olen asunut siskoni huomassa jo muutaman viikon. Pelkäsin asiaa kovasti etukäteen ja mietin, miten tulemme toimeen. Siitä on aikaa, kun olemme jakaneet asunnon...

Olin huolissani siisteydestä. Myönnän, että olen tarkka omista tavaroistani ja varsinkin siitä, että niiden lainaamiseen kysytään lupa ja että ne palautetaan paikalleen käytön jälkeen. Olen kuitenkin oppinut joustamaan asiassa, koska täällä asuessani lainaan itse paljon siskoni tavaroita (!). Yleensä siivoan säännöllisesti huoneeni. Kun siskoni pyysi pesemään wc:n, minulta meni viisi päivää koota itseni ja tarttua harjaan...
Olen silti myös pystynyt säilyttämään "itseni". Minusta ei ole tullut siskoni kopio enkä ole vienyt hänen elämäänsä. Yllättäen olen huomannut, että hänestä on ollut paljon hyötyä!

On niitä huonojakin puolia toki tullut esille. Pitää hyväksyä toisen tavat, rytmit ja se, että kämpässä voi joskus oleskella siskon kavereita. On sitä petauspatjallakin nukuttu...
Nukkumisesta puheen ollen, olen viettänyt nämä kolme viikkoa sohvalla! Niskakipukin on sen mukaista, mutta voisivat asiat pahemminkin olla. Siten, ettei minulla olisi kattoa olenkaan pääni päällä.

Yksi huono puoli on se, että joudut selittämään, minne menet ja koska tulet kotiin ja millaista oli ja kenen kanssa ja niin edelleen ja niin edelleen. Se on vähän kuin kotopuolessa asuisi, mutta onneksi siskoni on ymmärtäväinen. Opiskelija itsekin...

En olisi myöskään kuvitellut, mutta tänä aamuna teimme jopa aamulenkin yhdessä. Amazing, pystyin kävelemään kunnolla tällä jalalla! Oli kaunista, aurinko kiilteli meren pinnasta ja puut tuoksuivat. On ihanaa olla veden äärellä.

Niin, odotan silti omaan kämppään pääsyä. Ah, 140cm sänky ja oma rauha, I can´t wait! Ei selontekoa, ei lainattuja tavaroita. Jos olo tulee yksinäiseksi, pääseehän sitä aina takaisin siskon sohvalle... vaikka siinä vaiheessa varmasti jo kaverit vievät yksinäisyyden pois ja tuovat hyvän mielen, jos surettaa.

Päätän tämän tekstin kuitenkin iloiseen johtopäätökseen: Ei tämä ollutkaan niin paha, miltä kuulosti!

relationships

Tässä maailmassa eletään suhteilla. Et voi eristäytyä yksin maailmaasi-  tai voit, muttet tule pärjäämään. Jokainen tarvitsee jonkun.

Yliopisto on siitä mukava paikka, että siellä tutustuu helpostii uusiin ihmisiin. Erilaiset tapahtumat yhdistävät ihmisiä, tai niitä, jotka tapahtumiin haluavat osallistua. Sekin on vapaaehtoista.

Eilisissä kastajaisissa oli tunnelmaa. Erilaisia rasteja, erilaisia tehtäviä. Tulipa sitä saunottua teekkareiden saunassakin...
En väitä, että kaikilla siellä olleilla olisi ollut hauskaa. Mutta minulla oli. Tunnelma oli käsinkosketeltava, kun kaikki puhasivat yhteen hiileen parhaiden pisteiden saamiseksi. Meillä esimerkiksi oli "joulupukki", joka tiesi jokaisen tarpeet ja lahjoi tutoreita lahjasäkistään! Tutuksi tulivat nakkisinappitabascokarkkijuoma, jota kaikki  saivat vuorotellen maistaa.

On toisaalta harmillista, että useimmat tutustumiset tapahtuvat alkoholin vaikutuksen alaisena. Mutta parempi sekin, kuin ei kavereita ollenkaan...

Tästä tekstistä ei ollut tarkoitus tulla "ystävyys on ihanaa, blaa,blaa,blaa"-jorinaa. Muista kuitenkin se, että ihminen katuu elämässään useammin asioita, joita on jättänyt tekemättä kuin joita on tehnyt. Uusiin ihmisiin tutustuminen ei aina välttämättä ole kovin helppoa, mutta se kannattaa. Itse en kadu ainoatakaan kättelyä ja nimen lausumista.

Jokainen tarvitsee jonkun. Toinen yhen, toinen kasi, kolmas kymmenen. Älä jätä tilaisuutta käyttämättä.

Liikunnan "riemuista"

Liikun paljon. Tai ainakin ennen liikuin.

Aamulla parasta oli lähteä juoksulenkille, tehdä vähän lihaskuntoa ja käydä saunassa (hetivalmis sauna - mikä keksintö!). Sillä tavalla unihiekat karisivat, sain raitista ilmaa ja rusketusta. Kun lenkilläkäynti aamuisin tuntui liian kylmältä ja vaihdoin maisemaa kotipuolesta opiskelukaupunkiin, lenkki vaihtui saliin. Aloin jo pitää vauhdikkaista tunnista, musiikista ja katosta roikkuvista discopalloista. Erityisesti hierovat tuolit olivat makuuni...

Ennen kaikkea liikuin omaksi ilokseni ja jotta pysyisin kunnossa. Tietenkin ulkonäön, mutta myös esim. selkäkipujen takia. Liikunta auttoi.

Mutta ei auta enää. Tänään selvisi, että olen saanut rasitusvamman! Oli todella kiva yllätys sen jälkeen, kun ajattelin nyt liikunnan avulla pitäväni itseni kunnossa.
Ehkä voisin ruveta ajattelemaan kuin ala-asteella. Että liikunta, kaikenlainen liikunta on paskaa. Mitä järkeä ponnistella itsensä punaiseksi verenmaku suussa ja kaupan päälle saada kipeät lihakset? Menisivät oikeisiin töihin, niissä voi nostella muutakin kuin rautaa, siis olla hyödyksi!
Mutta vammoja tulee oikeissa töissäkin, kuulemma.

Tämä minun juttuni on silti eri asia. Aivan epäreilu sellainen. En minä treenaa päämäärätietoisesti, en ole huippu-urheilja saati urheilija ollenkaan! Omaksi ilokseni minä vaan ja sitten saan urheilijoiden sairauden!

Ei auta kuin nauttia kortisonipiikkejä ja toivoa, että tämä menisi ohi. Jos ei mene, tiedossa on leikkaus. Se on ainakin varmaa, että tanssitunnit ja aerobic ovat minun kohdallani käyty. Ainakin vähäksi aikaa.

Elämä on epäreilua, mutta ei auta kuin kärsiä. Sitten vain sisulla hevosen selkään ja kohti uusia koettelemuksia!

Huraa, yliopistosta!

Täällä sitä nyt ollaan.
Istun siskon sohvalla ja näpytän koneella. Eipä sitä ole tällä viikolla juuri ehtinyt tehdäkään.

En aio kirjoittaa tässä nyt opinnoistani. En sano muuta kuin sen, että kaikki on auki, eikä kukaan tiedä, mitä pitäisi tehdä... englannin, suomen kielen ja viestinnän linja kun on aivan uusi keksintö täällä Vaasassa.

Sen sijaan aion kertoa elämästä koulun ulkopuolella. Meillä oli heti ensimmäisenä iltana bileet. Kaikki meni niin  hienosti kuin olla ja voi...ja seuraavana aamuna klo 9 luennolle! tai no, oli siinä se akateeminen vartti.
puurokin kiehui hellalle (pesin sen kyllä, sisko!) ja suola jäi. Sitten poltin kieleni. Mutta ei se mitään, sillä edellisillan juomingit olivat jo vieneet sen mennessään. Ääni pihisi. Ja pihisee edelleen, koska seuraavana iltana täytyi mennä lauluiltaan... ja mitäpä muutakaan kuin juomalauluja merirosvoteemalla!

Elämäni on siis kaunista täällä. Katselen merta ja ihailen tähtiä. Katselen myös kuntosalin seiniä ja sen kattoa, koska siellä kimaltelevat värikkäät discopallot.

Ei elämäni silti ole ruusuilla tanssimista. Itse käyn kaupassa, itse laitan ruokani, hoidan asiani ja pidän kiirettä. Mutta en suinkaan ole yksin, ehen.

Yliopiston tekevät ihmiset, joita siellä on. En osaa kuvailla tarkemmin, se pitää itse kokea. Varmasti ehdin vielä stressata miljoonaa koetta ja kirota humanistin elämää, mutta onhan meillä toisemme. Vaikka sitten SOLLin palkkalistoilla, mutta kuitenkin.
Ystävät, joihin tutustumme, voivat olla tulevaisuutemme kontakteja. Meistä voi tulla kollegoja ja tukia ja turvia, joiden puoleen kääntyä - kuten opiskeluaikanakin.

En tiedä, mihin yliopistoelämä minut vie, mutta minulla on vakaa aikomus ottaa siitä selvää-selvänä tai ei!

Kesä meni jo...

Kun tässä yhtenä päivänä hain hevostani laitumelta, katselin, miten lehdet lensivät ilmassa. Oli pakko vilkaista lähellä kasvavia koivuja.

EI VOI OLLA TOTTA, LEHDET KELLASTUVAT NYT JO!

Ei kai se kesä vielä mennyt? Ei kai? Eihän?
Höh. Taisi se mennä. Kai. Mutta minä en luovuta! Pitkät kalsarit saavat odottaa.

Tai mitä sitten. Mitä sitten, vaikka se syksy tulisikin jo? Nimittäin tästä se kaikki alkaa. Tätä hetkeä olen odottanut: time of my life. Uusi paikkakunta, opiskelu, kaverit=uusi alku. Tai lehti. Tai what ever. Elämäni tulee muuttumaan jonkun verran.
Syksy on muutenkin mukavaa aikaa. Vielä on ollut lämmintä, mutta pahin hyttyskausi on jo ohi. Kelpaa hevosenkin olla, kun ampiaiset eivät pure.
Poimin juuri viinimarjoja pensaasta. Ei sillä, että se olisi lempihommaani. Mutta hyvässä seurassa se meni - ja ajatellessa sitä, miten köyhä opiskelija saa talvella makua puuroon.
Jos haluaa etsiä huonoja puolia, niin järvivesi on kylmää. Mutta sitä se on ollut koko kesän ja sen kanssa eletään! En pidä myöskään kylmän tulosta, hhrrrr! Vilukissa tärisee... mutta saan alkaa käyttää neuleita: villapaitoja, säärystimiä, lapasia ja pipoja. Ehkä vielä kaivan kutimenkin esiin! Tai jos opiskelut painavat, niin vink vink äidille ja mummolle...
Syksyllä on myös kiva miettiä, mitä kesällä tuli puuhattua. Muistan ikuisesti, miten tänä kesänä meillä oli kolmet perhejuhlat. Ja ne mökkihetket, ai että! Sitä paitsi: Kuka sanoo, ettei syksyllä tulisi "syksymuistoja". Uskon, että sellaisia, ikimuistettavia, ainakin yliopistossa pääsee tapahtumaan...

Niin. Ei kai tämä syksy niin paha sitten olekaan. Se, että kesä on ohi, saa sen vain kuulostamaan hirveältä. Sanotaan mieluummin niin, että syksy on tulossa!

Tuleva on tässä

Nyt sen vihdoin tapahtuu, titididi...
Meikä muuttaa pois kotoa!

Tai no ei ihan nyt. Mutta muutaman viikon päästä.

Koko viime talven haaveilin kirjoitusten lomassa "sitten kun pääsen omaan kämppään niin..." Tuota lausetta tuli käytettyä miltei kulumiseen asti. Vaikka ei kotioloista valittamista olisikaan ollut.
En vain voi uskoa, että tuo hetki koittaa niin pian. Kun sitä on pienestä asti tiennyt,että ala-asteen jälkeen koittaa yläaste, sitten lukio ja sitten...herra yksin tietää. Toki olen aina ajatellut, että yliopisto on se minun juttuni, mutten todellakaan voinut uskoa sitä vielä silloinkaan, kun postilaatikkoon kopsahti kirje Vaasan Yliopistolta. Varmasti oli tapahtunut jokin virhe, ei sinne noin vain voinut päästä!
Tosin, näinhän vaivaa lukemiseenkin. Mutta tämän piti olla juuri se koe, jonka otan rennosti ja annan mennä omalla painollaan. Kaikkia muita (neljää) pääsykoetta stressasin, mutta tämä vain jotenkin "käytiin" ennen Saksan-reissua. Ei mitenkään hutiloiden, tietenkään, mutta ilman paineta. Ilmeisesti se kannatti!

Kun koko elämän on miettinyt tulevaa, eikö olisi jo aika elää? Siis sitä omaa elämää. Olen vuosien varrella kerännyt ja saanut jos jonkinlaista "tulevaisuuskamaa", jota myöhemmin saattaa tarvita. Tavaroiden sijotuspaikkana on toiminut 1800-luvulta peräisin oleva kapiokirstu, joka on huolella hoitanut tehtäväänsä. Nyt kun on tullut aika avata arkun kansi ja kaivaa esiin astiat ja pyyheliinat, ei voi kuin ihmetellä, miten arkkuun on voinut mahtua noin paljon tavaraa!
Ongelmia lisää se, että tuleva keittiökaappitilani on todennäköisesti paljon pienempi kuin jättimäinen kapiokirstu. On sitä ennenvanhaan osattu sisustaa käytännöllisesti...

Vaikka en ole varma, miten saan "tulevaisuuskamani" ahdettua opiskelijaboksiin, olen varma sentään yhdestä asiasta: Vaikka Vaasa ei olisi paikkani, opiskelu tökkisi tai kohtalo heittäisi tielleni muita ongelmia, aion elää nyt sitä tulevaa. Se on TÄSSÄ!

Tässäkö se nyt sitten olikin?

On ihmeellistä, miten nopeasti aika kuluu. Tai sitten se ei kulu millään!

tuttua?

Istut lääkärin odotushuoneessa viisi minuuttia. Viisi pitkää minuuttia... aika tuntuu viideltä tunnilta.

Ja sitten taas toinen ääripää:

Tajusin vasta äskettäin, että minusta todella tulee ylioppilas. Toki tiesin mennessäni lukioon, että kolmen vuoden kuluttua valkoinen lakki on päässäni, mikäli kaikki menee parhain päin. Mutta katsopas: siihen päivään onkin enää alle kuukausi!

Lukioaikani on mennyt todella nopeasti. Välillä on ollut vastoinkäymisiä (tai aika useinkin), mutta ihmeellisesti kaikesta on vain selvitty. Varmasti monet muutkin lukiolaiset ovat odottaneet valkolakkia kuin kissat hiirtä: koskakohan se sieltä putkahtaa?
Lakin saamiseen liittyy paljon muutakin. Yksi vaihe elämästä takana ja nyt on aika käydä pääsykokeissa. Kesällä sitten selviää, minnepäin maailmaa nokka suunnataan, vai suunnataanko minnekään. Jokainen on varmasti odottanut myös sitä hetkeä, että pääsee omaan asuntoon, pois porukoiden nurkista valumasta. Oma vapaus, freedom! Tai no, onko sekään nyt sitten niin hienoa.

Ja tämänhetkinen tunne... tässäkö se nyt sitten olikin?
Ei tunnu mitenkään erilaiselta kuin ennenkään, vai pitäisikökään tuntua. Kaippa se oli sitten tässä, tämä lukioaika.

Tasa-arvon maa?

Luin juuri äsken kirjan nimeltä Tuhat loistavaa aurinkoa. Tunnelmat lukemisen jälkeen ovat järkyttävät.

Kirjahan kertoo kahdesta naisesta (tai oikeastaan 15-vuotiaista tytöistä), jotka naitetaan samalle miehelle. Kun Mariam ei saa lasta, mies alkaa hylkiä häntä. Kun Laila synnyttää tyttölapsen pojan sijaan, mies alkaa väkivaltaiseksi. Kun vihdoin toivottu poikalapsi syntyy, hänet hemmotellaan pilalle. Tosin, voiko sanoa lapsen olevan pilalle hemmoteltu, jos hän joutuu katselemaan, kun hänen isänsä hakkaa äitiään?

Onneksi Burqa sentään kätkee mustelmat ja turvonneet huulet. Kun mies alkaa elää velaksi ja nälkä kasvaa, burqa peittää myös nälkiintyneet vartalot. Kun naiset yrittävät karata, mies naulaa ovet ja ikkunat kiinni ja pitää naisia nälässä ja janossa, kunnes he ovat kuolemaisillaan. Koraanin laki ei yllä koteihin. Kun lapsille ei riittä ruoka, he viedään lastenkotiin. Lailalla on toki ollut mies, jota hän on rakastanut, mutta auvoisa aviomies on palkannut ihmisen valehtelemaan Lailalle, että hänen rakastamansa mies on kuollut.

Eikä Neuvostoliiton veljeys tai Taliban-hallinto tuo ratkaisua naisten ongelmiin.

Kirja laittaa miettimään. Miltä tuntuisi lähteä synnyttämään kaukaiseen (naisten)sairaalaan, jossa välineet ja paikat ovat likaisia ja nukutuslääke kielletty? Miltä tuntuisi riutua nälässä ähkyn tunteen sijaan? Entä millaista olisi, kun mies käskee käyttää burqaa ja kieltäisi ampumisen uhalla lähtemästä ulos?

Kirjan lopussa Mariam surmaa aviomiehen ja käy tunnustamassa tekonsa, jotta Laila pääsisi rakastamansa miehen ja lastensa kanssa pakoon. Mariam hirtetään, mutta Laila saa onnellisen elämän - traumojen kera.

Kirja kertoo sekä Afganistanista, Koraanin opeista että lujasta ystävyydestä. Toisaalta se on myös rakkaustarina Lailasta ja hänen rakkaudenkohteestaan (joka ei tietenkään ole sama kuin aviomies). Naisten välinen ystävyys on kuitenkin lopulta se, joka heidät pelastaa. Mutta minkä vuoksi täytyy kokea kovia, jotta löytä tosiystävän tai voi näyttää välittämisen? Uskon, yhtä lujaa ystävyyttä voi esiintyä nyky-yhteiskunnassakin. Entä sitten rakkaus? Kun "sen oikean" kohtaa uudelleen vasta monen vuoden jälkeen? Tämä kertoo kärsivällisyydestä, josta en taas ole niin varma enää nykyään. Heti vaihdetaan uuteen, kun kyllästytään. Meidän pitäisi olla iloisia siitä, että joku on hyväksynyt meidät sellaisena kuin olemme. Kun islaminuskossa mies on se, joka määrää, naisen itsemääräämisoikeus poljetaan ruohonjuuritasolle. Suomi ON tasa-arvoisuuden maa: meidän pitäisi olla iloisia, että meitä kunnioitetaan. Me saamme sentään kulkea kadulla ilman miestä ja haluamissamme vaatteissa!

Onneksi Suomessa ei ole Taliban-hallintoa. Lait ulottuvat ihmisten olohuoneisiin saakka ja kaduilla saa liikkua vapaasti. Onneksi olen onnellinen.

Tavisten talvi

Talvi: "On kylmä. Sataa lunta. On pakkasta. Paleltaa, paistais jo aurinko, sulais lumet ja tulis kesä. Ei mua haittais vaikka olis kolkyt astetta lämmintä..."

Kesä: "Voi kauhee, kuinka kuuma! Tänne ihan pakahtuu. Hiki valuu koko ajan ja juoda pitää, ettei pyörry. Sais jo viilentyä, ei lumi olis pahitteeks nyt!"

- Ei kohden koskaan.

Ehkä se on vain asenteesta kiinni, se tavisten talvi. Onhan se kiva, että paistaisi jo aurinko ja linnut laulaisivat ja olisi kesä. Mutta entä ne kärpäset? Eipä niitä kukaan talvella muistele.

Myönnän, etten henkilökohtaisesti pidä kylmästä. Olen vilukissa, joka palelee jo mittarin näyttäessä alle kymmentä astetta lämmintä. Toisaalta, ei hellekään ole minun juttuni. Jatkuva kuumuus ja hiki on pakahduttavaa. Yöllä ei saa unta, kun on kuuma. Mökillä on viileämpää, mutta hytttyset vaanivat nurkissa ja aamulla ihoa kutittaa. Miksi kuitenkaan pitäisi aina ajatella ääripäitä? Miten olisi kevät ja syksy?

Tällä hetkellä puut ovat kauniisti lumessa ja aurinko raottelee säteitään pilvien läpi. Ulkona tarkenee, kunhan pukee ja pysyy liikkeessä. Hyttyset eivät kiusaa, pakkaset eivät pakota ja olo on suhteellisen mukava. Pitäisikö jostain valittaa?

VAIN yo-kirjoitukset

Eilen oli sitten äidinkielen teksitaitokoe. Yo-koe. Mutta hei, sitä vartenhan tässä on kolme vuotta harjoiteltu!

Niinpä. Lukio on yhtä kuin ylioppilaskirjoitukset. Onko sinulla missään vaiheessa lukiota tullut mieleen, että opettelet asioita elämää etkä yo-kirjoituksia varten? Ei. Miksi ei? Koska sitähän meille ei ole kerrottu.

Ensimmäisillä opinto-ohjaajan tunneilla meille annetaan vinkkejä, miten pärjätä kirjoituksissa. Jos meluat tunnilla, opettajat sanovat, että sittenhän olet pulassa kirjoituksissa, omapa on vikasi. Niinpä. Omapa on vikani, jos en muista derivointia kirjoituksissa. Vaikka onko sekään niin vakavaa. Nehän ovat vain kirjoitukset! Harva joutuu koskaan derivoimaan tosielämässä...

Abiturientin on kirjoitusten kynnyksellä hankala ajatella, että kas, nehän ovat VAIN kirjoitukset! Haloo, se vaikuttaa koko elämään! Jos nyt tyrin, en saa jatkokoulutuspaikkaa, päädyn Siwan kassalle, en saa rahaa, en kunnollista puolisoa, voin tehdä vain yhden lapsen, koska minulla ei ole varaa elättää enempää, lapsilisät eivät riitä mihinkään ja mikä pahinta: kadun koko elämäni, etten skarpannut kirjoituksissa.

Niin. Nehän ovat VAIN yo-kirjoitukset. Ne vaikuttavat ainoastaan loppuelämäämme, ei paineita!

Uskokaa jo ihmiset, että ne todellakin ovat vain kirjoitukset. Vaikka tyrisit ne, voit selvitä pääsykokeista. Voit saada kunnollisen opiskelupaikan, puolison, lapsia ja hyvän elämän, jota kiikkutuolissa muistella.

Ja hei, ei Siwan kassakaan ole niin paha. Elämä on sitä, miltä sen saa itse näyttämään. Minulle se on täynnä mahdollisuuksia.

Forrest Gumpista onnellisuuteen

Katsoin juuri elokuvan nimeltä Forrest Gump.

Juu, tiedän, kaikki ovat nähneet elokuvan. Kyseessä on se kuuluisa Robert Zemeckisin ohjaama elokuva, joka pokasi kuusi Oscaria. Ja kyllä, Tom Hanks esittää pääosassa tätä Forrest Gumpia. Se komea Tom Hanks.

Mutta mitä on tarinan takana? Muutakin kuin näyttelijöiden komeus, hyvä ohjaaja ja se, että elokuva perustuu Winston Groomin romaaniin?

Katsoin elokuvaa kyyneleet silmissä. Myönnän. Varmasti jokainen, joka kyseistä elokuvaa katsoo, liikuttuu jollain tavalla. Okei, vanha virsi, melkein kymmenen vuotta vanha elokuva...entä sitten?

Minä pidän leffasta.

Pienen pojan tarina ei ala kovin hyvin. Silti se on hupaisaa; suloista, mutta suolaista. Vietnamin sodan kamppailut eivät ole sen kauniimpaa katsottavaa, mutta koomisuutensa siinäkin. Forrestin ihastuminen Jennyyn on jopa pakkomielle. Eipä sekään ole kaunista, kun Jenny pakenee jatkuvasti, on välillä hippi ja välillä rokkari, vetää viivaa ja on hypätä parvekkeelta. Ja Forrest jaksaa sen. Sen kaiken.

Tärkein tunne, mikä elokuvaa katsellessa tuli, on se, että huomasin (taas jälleen), miten onnellinen todella olen.

Useammin tulee sanottua "vittu, mitä paskaa" kuin että "voi, kuinka onnellinen olen". Omaa onnellisuutta ei osaa ajattella turhan usein. Sillä hetkellä, ja yhä vieläkin olen onnellinen siitä, että minulla on joku, jonka olkaa vasten painaa pää, kun katson elokuvaa.

Siis, jos teillä on luonanne joku, pitäkää siitä lujasti kiinni. Älkää niin lujaa, että ajatte hänet "juoksemaan" pois luotanne. Kunhan pidätte kiinni niin huolellisesti ja huolehtivaisesti kuin voitte. Se riittää.

Urheilun riemua(ko?)

Urheilu on kivaa.

Muistat varmasti ala-asteen hiihtokisat, joissa olit aina viimeinen. Ne liikuntatunnit olivat pahimpia: saatoit hyppiä kaksi tuntia kenttää päästä päähän yhdellä jalalla. Ehkä myös luistelit koulun aataminaikaisilla ruostuneilla kaunoluistimilla, joiden piikkejä ei ollut suinkaan poistettu. Silloin kun kyse oli joukkuelajista ja oppilaat saivat itse valita joukkueet, jäit aina viimeiseksi.

Mikä tahansa on paljon helpompaa kuin urheilu. Joidenkin mielestä jopa huumeiden hankkiminen ja niiden avulla pään sekaisin laittaminen on helpompaa kuin pukea lenkkivaatteet ylleen ja lähteä ulos raittiiseen ilmaan. Siinä tulee hiki.

Ja sitten väitetään, että koululiikuntaa pitäisi lisätä. Kun ihmiset eivät muuten liiku, he liikkuisivat edes koulussa. Mutta meneeko syy-seuraussuhde sittenkin päinvastaiseen suuntaan?

Kuka nyt koululiikuntakokemuksien perusteella menisi vapaaehtoisesti hiihtoladulle.